Huhtikuun kolumni
Sosiaalityön käytäntötutkimuksen haasteena uusi pahoinvointi
Lehdistä on voitu lukea naisten päihdeongelmien lisääntymisestä. Alkoholista on lisäksi tullut työikäisten naisten johtava kuolinsyy vuodesta 2007 lähtien. Myös muistakin addiktioista ja perheiden pahoinvoinnista on kirjoituksia lehdissä yhä enemmän. Tällaista tapahtuu aikana, jona sosiaali- ja terveydenhuollon palvelurakenteet rutisevat.
Käsitykseni mukaan myös sosiaalityön käytäntötutkijoiden ja kentän väen tulisi olla aktiivisesti kiinnostuneita siitä, millaista pahoinvointia esiintyy. Tulisi pohtia, millaista tiedontuotantoa tuetaan, millaista sosiaalityön käytöntötutkimusta tehdään ja millaisin johtopäätöksin tuloksia tulkitaan. Olen toiminut pitkään sosiaalityössä erilaisissa tehtävissä pohtien pahoinvointia yksilöiden ja sosiaalityörakenteiden kehittämisen kannalta. Nyt teen päihdetyötä naisten parissa samalla kun työstän ammatillista lisensiaatin työtäni. Näen jatkuvasti työni kautta, kuinka naisten tarpeet ohittuvat nykyisessä päihdepalvelujärjestelmässä. Tämä on motivoinut kehittelemään naisen päihteiden ongelmakäyttöä ehkäisevää ja siitä irtautumista tukevaa NOVAT-ohjelmaa järjestössämme noin 10 vuoden ajan. Suuri kysyntä ja ohjelmaan hakeutuneiden määrä sekä yhdistyksen teettämä vaikuttavuustutkimus ovat vahvistaneet sen, että huolimatta resurssien niukkuudesta ohjelma toimii ja tavoittaa uudenlaisia avun tarpeessa olevia naisia.
Suomalainen sosiaalityön tutkimus on edistänyt naisten addiktioita koskevaa tutkimusta vain niukalti. Myös valtakunnallinen alan tietotuotanto on jäänyt jälkeen. Esimerkkinä ”omalta alueeltani” tiedontuotannosta on valtakunnallinen päihdepalvelulaskenta. Laskennan tarkoituksena on kertoa, ketkä ja millaiset ihmiset hakevat apua palvelujärjestelmästä yhtenä päivänä vuodessa sosiaali- ja terveyspalveluiden yksiköissä. Näin saadaan tietoa julkisten päihdepalvelujen käyttäjistä. Vuoden 2007 laskennan tuloksena vahvistui jälleen se, että pelkkiin asiointimääriin nojautuva tarkastelu sulkee ulos naisten päihteiden käyttöön liittyvät palvelutarpeet. Kertooko tulos sitten siitä, ettei naisilla olisi ongelmia päihde- ja subjektiiviseen hyvinvointiin liittyvissä asioissa ja palvelutarpeiden suhteen, kun heitä ei näy näissä paikoissa? Tällainenkin johtopäätös voidaan tehdä. Tosin viimeisessä laskennassa todetaan edes naisten osuuden kasvu palvelujen käyttäjinä. Laskenta ei tosin huomioi kaikkia sosiaali- ja terveyspalvelujen palvelumuotoja esimerkiksi työterveydenhuollossa tapahtuneita päihde-ehtoisia asiointeja, eikä lainkaan uudenlaisia päihdealan auttamisen ja tuen muotoja.
Huolimatta tilastoista tiedetään usean naisen hakeutuvan terveysalan ammattilaisen luokse. Naiset kertovat lääkäreille masennuksistaan ja uupumisistaan, mutta eivät päihteiden käytöstään. Useat naiset häpeävät edelleen päihteiden käyttöään. Naisten palvelutarpeet näkyvät myös hakeutumisina uudenlaisiin palveluihin. Naistenkartano ry:n vain naisille räätälöidystä NOVAT-ohjelmasta teettämän vaikuttavuustutkimuksen tärkeimpiä tuloksia oli se, että yli 60 % lähes kynnyksettömään NOVAT-ohjelmaan hakeutuneista ei ollut käyttänyt lainkaan aiemmin perinteisiä päihdepalveluja, eivätkä naiset koe tarvetta näihin paikkoihin hakeutuakaan, vaan haluavat työstää asioitaan muiden naisten parissa. Naiset kokevat miehiset palvelut vieraiksi. Vaikuttavuustutkimuksen tulokset kertovat myös siitä, että on olemassa sellaista subjektiivista pahoinvointia/terveyden kokemuksen poissaoloa, jota nykyinen sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujärjestelmä ei riittävästi tunnista, eikä siten ole kiinnostunut niihin puuttumaankaan. Lisäksi se kertoo siitä, että perinteiset sosiaali- ja terveyspalvelurakenteiden hoito/kuntoutusnäkökulmat ja näiden taustalla olevat teoriat eivät kuvaa ja juuri tutkikaan tällaista uudenlaista subjektiiviseen kokemukseen perustuvaa pahoinvointia. Kolmanneksi se kertoo, että näihin uusiin ongelmiin tulisi vastata uusin tavoin, kuten olemme tehneetkin eli räätälöineet palvelut näiden asiakkaiden näkökulmasta ja heidän tarpeistaan. Tutkimus osoittaa naisten avun, tuen ja hoidon tarpeiden erilaisuutta miehiin nähden. Tästä on muualla maailmassa tutkimuksia.
Sosiaalityötaustani on tukenut minua työmenetelmän kehittämisessä. Tie on ollut pitkä ja lievästi sanottuna kivinen, ja olen joutunut jatkuvasti opiskelemaan lisää. Nyt opiskelen saadakseni lisää teoreettista pohjaa työlleni ja perustellakseni työtäni alalla. Tutkinnon loppuunsaattaminenkin on työlästä. Tämä on ilmennyt siten, että minulla on ollut vaikeuksia löytää tutkimukseni aihe sekä ohjaajat. Onneksi vihdoin opintojen loppupäässä olen löytänyt asiasta ja aiheesta kiinnostuneet ohjaajat. Pohdiskelen sitä, eikö sosiaalityön tutkimuksenkin tulisi viime kädessä palvella käytäntöä ja olla mukana vastaamassa näinä muuttuvien rakenteiden aikana myös uudenlaisiin pahoinvoinnin ongelmiin. Kysyn, miten sosiaalityön tutkimuksen näkökulmasta edistetään ja tuetaan sellaisten rakenteiden luomista, jotka vastaavat nykypäivän yksilöllistyviin tarpeisiin lisääntyvien pahoinvointiongelmien maailmassa. Näitä uusia ongelmia ja niiden kohtaamistapoja ei voida käsitykseni mukaan pelkästään palauttaa perinteisiin sektorinäkökulmiin ja niissä kehitettäviin käytäntöihin ja teorioihin ihmisestä. Ilman kokemusta ja osaamista kentän sosiaalityöstä ja kehittämisestä lienee näihin kysymyksiin vaikea vastata.
Haluan vielä korostaa, että en kirjoita sosiaalisten ongelmien yksilöllistämisen puolesta, vaan yksilöllisen kokemuksen käytöstä voimavaraistavassa sosiaalityössä parempien työmenetelmien aikaansaamiseksi.. Tämä voi merkitä vanhojen rakenteiden purkua ja uusien rakenteiden luomista ja uskallusta katsoa asioita poikkitieteellisesti. Sosiaalityötä on verrattu usein lääketieteeseen. Lääketiedettä ilman potilaita ja koeteltuja menetelmiä ei taida olla, oli lääke millainen tahansa. Miten sosiaalityön tutkimusta ja kehittämistä voisi olla ilman ymmärrystä sosiaalityön käytäntökokemuksista ja kokemuksen tutkimisesta? Kysymys kärjistyy nyt, kun sosiaali- ja terveysalan palvelurakenteita muutetaan. Helposti asiaa lähestytään pohtimalla sitä, tuottaako julkinen vai yksityinen taho palvelut. Näin ei huomioida riittävästi yksilöllisiä tarpeita huomioivien rakenteiden kehittämistä. Mikäli ne huomioitaisiin oltaisiin uusien sosiaalityörakenteiden luomisen lähtökohtien äärellä. Tarvitaan siis ihmisten tarpeista tehtävää sosiaalityötä ja sosiaalityötutkimusta.
Helena Palojärvi,
amm.lis.opiskelija (yhteisösosiaalityö)
