Takaisin

Johanna Moilanen

Kuukauden kolumni

Tämän päivän tellervot ja mitä historiasta oppia?

Tartuin tovi sitten inspiraatiota hakien F. E. Sillanpään kansalaissodan jälkeiseen aikaan sijoittuviin novelleihin. Realistisista kertomuksista mieleen jäi kolkuttelemaan erityisesti Muuan Tellervo-niminen (1923)[1], joka valottaa huutolaisena kasvattiperheeseen myydyn Tellervo-tytön tarinaa. Tellervo on syntynyt kunnan vaivaistalossa asuvan äitinsä viidentenä aviottomana lapsena. Aviottoman lapsen synnyttäminen oli 1900-luvun alussa melkeinpä suurin synti, mihin nainen saattoi syyllistyä, joten jos olit saanut heitä viisi, tilanteen painavuuden voi vain kuvitella. Tellervon isäksi mainitaan ajoittain työhön kykenevä, ajoittain vaivaistalon siivissä majaileva ”muuan mielisairas”.  

Tellervo myydään ensimmäisen kerran yksivuotiaana huutolaislapseksi erään timpurin perheeseen, jonka tupa on jo ennestään täynnä pienokaisia. Muutaman vuoden kuluttua paikka huomataan lapselle sopimattomaksi, ja Tellervo sijoitetaan uudelleen iäkkäämmän pariskunnan, Kallen ja Tiltan, hoiviin. Kalle ja Tilta kuvataan yritteliäiseksi ja elämäntavoiltaan nuhteettomaksi, sievoiset säästöt itselleen kerryttäneeksi mäkitupalaispariskunnaksi. Uudessa kodissa Tellervoa opetetaan ”ihmistavoille”, kutomaan sukkaa ja lukemaan – joskin nopeasti käy ilmi, että lukuasioissa Tellervo on opettajaansa Tiltaa monin verroin hoksaavampi. Sukkeluuksillaan, suulaudellaan ja terävällä päällään Tellervo paikoin hauskuuttaa, paikoin raivostuttaa kasvattivanhempiaan ja naapuruston väkeä. Vaikka Tellervo saa osakseen turvallisuutta ja lämpöäkin, pitävät kasvattivanhemmat tärkeänä, että Tellervo on tietoinen omasta asemastaan: ”millainen äiti hänellä oli ja kuinka hän saattoi milloin tahansa joutua millaisiin uusiin oloihin tahansa”.

Tarinan käännekohta on, kun Tellervo kyläläisten ja naapureiden kehotuksesta päätetään lähettää kouluun: tämä on poikkeuksellista, sillä kunnan hoidokkeja ei tavata kouluun yleensä laittaa. Tellervolle kouluun pääseminen on toiveiden täyttymys. Tellervo on nopea oppimaan ja luokan parhaita lukijoita, mutta ”ikuisen hajallisuutensa vuoksi kaikkeen koulujärjestykseen taipumaton”: ’normaalin lapsen’ muottiin tavalla tai toisella sopimaton. Kun Tellervoa lisäksi vielä kovin kiusataan, hänet päätetään lopulta ottaa pois koulusta. Sumein silmin Tellervo seuraa ikkunasta muiden kouluun lähtöä.

Opettaja on kuitenkin luvannut Tellervolle, että tämä pääsee kevään päätteeksi mukaan kansakoululasten juhlille kirkonkylään. Tellervo on innossaan niin pitelemätön, että Tilta tahtoo jo uskotella, ettei koko retkestä tulee mitään. Lopulta odotettu hetki koittaa. Vaikka lähdön hetkellä taivaalle kertyy tummia pilventönkkiä, parhaisiinsa – kesävieraan piialta saatuihin vanhoihin kenkiin, ”kroosiin” ja vanhaan olkihattuun – puettu Tellervo lähtee juosten tavoittamaan tielle jo käyneiden etumatkaa.

Tellervo myöhästyy kirkonkylään kuljettavasta laivasta ja lopulta hänen on mentävä koko matka juosten. Perille päästyään Tellervo katselee koreasti puettujen lasten joukkoa, seurailee juhlamenoja etäämpää, yksin kylänraitilla seisoskellen. Kun koululaislasten joukkio yllättäen siirtyy jatkamaan juhlintaa toisaalle, niin kylä, yksin sen taivaskin alkaa näyttää vieraalta. Samalla hetkellä jyrähtää mahtava salama ja Tellervo hätääntyy muistaessaan, että kotikonnuilla odottaa myös ukkosta pelkäävä Tilta.

Tellervo lähtee juoksemaan kotiin päin; pellot vilisevät, jano ja vilu vaivaavat, ukonilma yltyy. Lopulta Tellervon voimat ehtyvät ja matka katkeaa reitin varrelle osuneeseen maalaistaloon, josta huomataan, että tiellä laputtaa ”hullun näköinen tyttölapsi”. Talon väki toimittaa märän ja surkean tytön kotiin ja kuumeinen Tellervo pääsee ”parhaaseen paikkaansa”, tädin ja sedän luo. Kylmettyminen on kuitenkin tehnyt tehtävänsä: Tellervo kuolee kuumeeseen kolmen päivän kuluttua ollessaan 11-vuotias. Tiltalta heltiää muutama kyynel ja ymmärrystä ehkä enemmän kuin tytön koskaan eläessä: ”Eihän se lapsen vika ollut, että oli saanut hajallisen luonnon”. Ironista kyllä, Tellervon kuolema säästää hänet kuitenkin toiselta pahalta: joutumasta jälleen uuteen paikkaan. Tilta ja Kalle olivat näet jo aiemmin keväällä ilmoittaneet ”kunnan esimiehille”, etteivät voisi pitää Tellervoa enää seuraavana vuonna.

Tellervon tarina on osuva tänä päivänäkin kysymään, millaisia seurauksia yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta voi olla. Perusristiriitana on kysymys, miten selviytyä elämästä, kun valttikortit ovat kertyneet toisten vaan ei omiin käsiin ja toisaalta, millainen merkitys taustalla, kasvuympäristöllä ja lähiyhteisöillä on yksilön elämässä. Tarina vie lukijan pohtimaan näitä teemoja lähtökohtiinsa vaikuttamaan kykenemättömän lapsen näkökulmasta, mutta sen kautta avautuu lisäksi näkökulma sosiaalisten ongelmien sukupolvittaiseen jatkuvuuteen sekä siihen, miten yhteisö kutsuu tai pikemminkin torjuu eräitä pois keskuudestaan.

Tarinan päähenkilön, Tellervon, tavoitteeksi voi nähdä yksinkertaisesti elämästä selviytymisen: hyvään kasvattiperheeseen pääsemisen, koulunkäynnin mahdollistumisen, muiden lasten seurassa hyväksytyksi tulemisen, hoivan ja rakkauden saamisen kasvattivanhemmilta. Näiden tavoitteiden saavuttaminen ei ole itsestään selvää, ja lähiyhteisöiltä ei juuri tukea heru. Tiellä on esteitä toisensa jälkeen: kaltoinkohtelu ensimmäisessä kasvattiperheessä, taustan vuoksi väheksytyksi tuleminen, koulukiusatuksi joutuminen, koulunkäynnin keskeytyminen, lopulta sairastuminen ja kuolema. Tellervon ajatusmaailma ja tuntemukset jätetään tarinassa kuvaamatta, mutta lukija ei voi olla pohtimatta, mitä elämänhaluisena ja periksi antamattomana tarinassa näyttäytyvä Tellervo ajatteli ja tunsi? Millaisia kokemuksia hän kantoi mukanaan? Mitä hän itse olisi elämästään sanonut?

Sosiaalityön historiaan suuntautuneena - ja Tellervon tarinaa pohtimaan jääneenä - tutkijakokelaana ajattelen, että ymmärtääksemme tämän päivän ilmiöitä meidän on välttämätöntä tutkia niiden taustaksi asettuvia historiallisia prosesseja. Historiasta on aina olemassa useanlaisia tarinoita, suurempia ja pienempiä, joista vain osa on julkisesti jaettuja tai tiedostettuja. Aikaan sidotut kulttuurituotteet, kuten romaanit, elokuvat tai näytelmät, tarjoavat tarinoiden, usein juuri niiden vaihtoehtoisten, tarkasteluun yhden väylän. Historian tarinat pakottavat meidät pohtimaan, keitä ovat tämän päivän tellervot ja mitä voisimme historiasta oppia niin, että tellervojen kohtalo ei aika aikansa perään toistuisi. Ne ohjaavat myös puntaroimaan, miten ymmärrys menneestä elää osana tämän päivän ymmärrystä? Tai toisaalta, mitä menneisyydestä on hyvä ymmärtää, jotta voisi ymmärtää nykyisyyttä?