Susanna Hoikkala & Elina Virokannas
Kuukauden kolumni
"Tulella leikkivät"
Lisbeth Salander on tummanpuhuva nuori nainen, jonka katse on tiukka ja toiminta kylmän määrätietoista. Hän kommunikoi toisten ihmisten kanssa lähinnä hakkeroitumalla heidän tiedostoihinsa. Lisbethin elämä koostuu selviytymiskamppailusta, painajaisunista sekä väkivallasta ja seksistä, joista kaksi jälkimmäistä kietoutuvat toisiinsa. Lisbethin laitoshoidossa ollut äiti, jota isä jatkuvasti pahoinpiteli, on vastikään kuollut. Perheväkivallan seurauksena Lisbeth itse vietti nuoruutensa mielisairaalassa ja kohtaa synkän menneisyytensä sekä isänsä uudelleen vasta aikuisena − karmaisevin seurauksin.
Lisbeth on Stieg Larssonin menestysdekkarin ja siihen perustuvan elokuvan Tyttö joka leikki tulella ”sankaritar”. Sankaritar lainausmerkeissä siksi, että hän ei missään määrin täytä sankarittaren perinteisiä kriteereitä ja hänen elämänsä tuskin jatkuu koettelemusten jälkeen menestyksekkäänä ja onnellisena. Lisbeth kuvataan elokuvassa taitavana hakkerina ja lannistumattomana taistelijana, mutta hänen kykynsä ottaa vastaan ystävyyttä ja rakkautta on olematon. Lisbeth kestää ilme värähtämättä hakatuksi ja raiskatuksi tulemista mutta pakenee kiintymyksen osoituksia maailman ääriin.
Vaikka Lisbethin tarina on fiktiota, siitä löytyy lukuisia elementtejä, jotka ovat meille tuttuja niin sosiaalityön käytännöistä kuin tutkimuksestakin: perheväkivaltaa, seksuaalista hyväksikäyttöä, alistamista, pettämistä, kohtaamattomuutta, pakenemista, leimautumista, kieltämistä ja kuoreen käpertymistä. Tuttuudesta huolimatta − tai ehkä juuri siksi − Lisbethin tarina pysäyttää miettimään, kuinka näihin pahuuden ilmentymiin voi päästä sosiaalityössä kiinni. Miten herättää luottamusta kun kukaan ei ole koskaan osoittautunut luottamuksen arvoiseksi? Onko lisbettejä ylipäätään mahdollista auttaa?
Samat kysymykset nousevat esiin myös sosiaalityön tutkimuksen näkökulmasta. Tunnistamme tarpeen näiden ilmiöiden tutkimiseen, mutta emme tiedä kuinka sen käytännössä tekisimme. Kuinka kohdata Lisbethin tavoin lapsuutensa menettäneitä ja väkivaltaisia nuoria, joiden tapa ilmaista tunteitaan tai ajatuksiaan purkautuu ensisijaisesti aggressiivisuutena itseään tai ympäristöään kohtaan? Olisiko parempi jättää kuulematta ja kirjoittamatta tarinat, joita kukaan ei halua uskoa olevankaan? Tutkimusmetodologiset tai -eettiset oppaat eivät tarjoa vastauksia useisiin tämäntyyppisiin kysymyksiin, joiden kanssa sosiaalityön tutkimuksessa ollaan tosiasiassa tekemisissä.
Olemme molemmat joutuneet tutkijoina tekemisiin sensitiivisten ja tutkijassa itsessään hämmennystä herättävien ilmiöiden kanssa, vaikkakin eri tavoin. Toinen on kerännyt tutkimusaineistonsa huumeita käyttäviä nuoria sekä äitejä haastattelemalla: Kaunis, vaalea, 17-vuotias tyttö kertoo hymyillen myyvänsä itseään rahoittaakseen heroiinin käyttöään, sillä tavallisista palkkatöistä saa naurettavan huonoa liksaa. Sekä isä että veli ovat hakanneet häntä lapsena. Tutkija nyökyttelee ja koittaa peitellä järkytystään. Nelikymppinen äiti kuvailee jouluaattoa ryyppyporukan kanssa. Hänen 2-vuotiaansa pyöri jaloissa mutta kukaan ei selvinnyt laittamaan tätä nukkumaan. Kouluikäisenä lapsella on keskittymishäiriöitä ja hän viihtyy parhaiten yksikseen. Tutkija ei tiedä pitäisikö äitiä ymmärtää vai olla vihainen.
Toiselle meistä tiedonlähteinä ovat toimineet työntekijöiden haastattelut ja historialliset tekstiaineistot, jotka ovat kuvanneet niin väkivallan ilmentymiä kuin siihen puuttumisen keinoja lastensuojelun laitoshuollossa. Lähdeaineistoina haastattelut ja menneinä aikoina kirjoitetut dokumentit ovat erilaisia. Haastatteluissa konstruoidaan todellisuutta vuorovaikutuksellisessa suhteessa. Tätä keskustelumahdollisuutta ei ole arkistossa lojuvien kellastuneiden papereiden kanssa, vaan tutkija joutuu kohtaamaan monenlaisia tunteita herättäviä ilmiöitä ja musteen jättämiä jälkiä yksin. Teksteillä on kuitenkin merkitystä, koska ne voivat toimia puuttuvina osina menneisyyspalapelin kokoamisessa.
Elokuvan Lisbeth löysi vanhoja dokumentteja, joissa hänen psykiatriseen hoitoon ja diagnoosiin johtava käyttäytymisensä oli kuvattu. Painajaismaiset muistikuvat saivat tekstuaalisen muodon, millä oli merkittäviä seurauksia. Tutkijalle lastensuojelun dokumentit näyttäytyvät pätkinä lapsen ja hänen perheensä elämää, ja lähes poikkeuksetta kertomuksen eteneminen jää niissä avoimeksi. Niiden päätökset, niin onnettomat kuin onnellisetkin, jäävät siten arvailujen varaan. Myös haastatteluissa rakentuvat kertomukset ovat kuin otteita suuremmasta, vielä kesken olevasta kokonaisuudesta. Mitä haastateltaville tapahtuu tutkimuksen päätyttyä? Vaikuttiko tutkimukseen osallistuminen heidän elämäänsä ja mitä seurauksia koituu siitä, että kyseisistä ilmiöitä analysoidaan ja tehdään näkyviksi?
Lisbethin tarina jää elokuvassa kesken. Myös kolumnimme nostaa esiin enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia. Mielestämme vaikeitakin tarinoita tulee kertoa, vaikka välillä voi tuntua siltä, että selkeiden suunnitelmien noudattamisen sijaan emme voi välttyä ”leikkimästä tulella”. Lisbethin leikissä panoksena oli elämä ja kuolema. Meidän tehtävänämme on muuttaa tuota panosta, tapahtuipa se sitten suoran intervention tai tutkimuksen kautta.
