Lokakuun kolumni
Havaintoja tohtorikoulutuksesta
Pohjois-Irlannissa
Vietin viime kevään tammikuusta kesäkuuhun vierailevana sosiaalityön jatko-opiskelijana Pohjois-Irlannissa, Belfastissa (Queen’s University at Belfast), laitoksella nimeltä School of Sociology, Social Policy and Social Work (1). Kolmen oppiaineen kokonaisuudeksi laitos oli yhdistynyt hiljattain, vuonna 2005. Sen yhteydessä toimii lisäksi kaksi muuta yksikköä: ICCR (Institute of Child Care Research) ja ARK (the Northern Ireland Social and Political Archive). Vaihtokauden aikana minulle avautui oiva tilaisuus kurkistaa paikallisiin tohtorikoulutuskäytäntöihin, koska työskentelin osana laitoksen jatkokoulutettavien yhteisöä.
Jatko-opiskelijoiden koulutukseen hakeutumisreitit ja peruskoulutus-taustat olivat hyvin heterogeeniset. Perustutkintona saattoi olla Iso-Britanniassa tai ulkomailla suoritettu kandidaatin tai maisterin tutkinto joko samasta pääaineesta tai soveltuvasta oppiaineesta. Jatko-opiskelijaksi pystyi hakeutumaan itsenäisesti samaan tapaan kuin Suomessa tai suoraan johonkin rahoitettuun projektiin avoimen haun kautta. Kokopäiväisesti tohtorin tutkintoa tekevät työskentelivät joko rahoitettuina tai omakustanteisina. Osa opiskeli oman työnsä ohella osa-aikaisesti. Opiskelijoissa oli runsaasti ulkomaalaisia, joiden tutkimusaiheet ja -aineistot liittyivät usein omaan kotimaahan. Tutkimusten aiheet ja menetelmät kattoivat laajasti eri alueita, joskin konfliktialueita ja -tilanteita käsittelevät tutkimukset sekä vertailevan tutkimuksen ote tuntui painottuvan. Tekeillä olevista tutkimuksista valtaosa oli empiirisiä.
Jatko-opiskelijan ensimmäiset kuukaudet rekisteröitymisen jälkeen kuluvat omaa tutkimusaihetta käsittelevän kirjallisuuskatsauksen ja tarkennetun tutkimussuunnitelman laatimiseen. Opiskelijan on tietyn ajan sisällä laadittava kirjallinen työ, jossa hän aiempaan teoreettiseen ja empiiriseen tutkimukseen perustuen esittelee aiheen tutkimuksellisia katvealueita ja oman työnsä mahdollisen kontribuution, konkreettisen etenemis- ja aikataulusuunnitelman sekä käsittelee tutkimuksen eettisiä kysymyksiä. Kirjallinen työ ja siihen liittyvä suullinen esitys arvioidaan differentiation -paneelissa, jonka jälkeen päätetään sen sopivuudesta joko maisterin tai tohtorin tutkintoon. Tohtoriopiskelijaksi rekisterö-ityminen voi tapahtua vasta, kun tämän vaiheen on läpäissyt hyväk-sytysti.
Laitoksella oli noin 45 tohtorikoulutettavaa, joista osa työskenteli laitoksella ja osa koko yliopiston jatkokoulutettavien käyttöön tarkoitetussa työtilassa (postgraduate center). Laitoksella oli käytössä kaksi isoa - ja tiivistunnelmaista - työhuonetta, joissa molemmissa oli 11 työpistettä. Yhteisöllisyyteen panostettiin esimerkiksi opetushenkilö-kunnan ja tutkijoiden yhteisillä päivittäisillä aamukahveilla ja keski-viikkoisin toteutetuilla lounasseminaareilla, joiden tavoitteena oli lisätä vuoropuhelua laitoksen eri toimijoiden kesken sekä tehdä tutuksi tehtyä, meneillään olevaa ja suunniteltua tutkimusta. Tohtoriopiskelijat olivat myös aktiivisesti mukana jossakin laitoksen neljästä tutkimusklusterista (Contemporary Social Issues and Policy; Family Policy and Child Welfare; Identities, Lifestyle and Culture; Social Divisions and Conflict).
Aikatauluvaatimukset olivat erilaiset koko- ja osapäiväisille tohtori-opiskelijoille. Kokopäiväisesti työskentelevillä ideaalina on valmistuminen kolmessa vuodessa. Siihen pyritään tiiviillä ohjauksella, koulumaisella etenemissuunnitelmalla ja systemaattisella monitoroinnilla. Varsinaiseen opetukseen kuului neljä opintomodulia, joiden suorittaminen tapahtui puolessatoista tai kahdessa vuodessa oman tutkimustyön ohella. Lisäksi opiskelijat velvoitettiin osallistumaan erilaisiin seminaareihin ja konfe-rensseihin.
Tohtoriopiskelijalla on kaksi nimettyä ohjaajaa, joista ensimmäinen on päävastuussa opintojen ja tutkimuksen etenemisestä. Ainakin ensimmäisen ohjaajan tuli olla laitoksen henkilökuntaa. Yleisen käytännön mukaan ohjaustapaamista seurasi sekä ohjaajan että ohjattavan allekirjoittama yhteenvetokaavake, jossa oli eriteltynä ennen seuraavaa tapaamista tehtävät asiat. Kirjallisella yhteenvedolla tähdättiin myös yhteisymmärrykseen käsitellyistä ja sovituista asioista. Ohjaus-tapaamisten tiiviys toki vaihteli, mutta yleisen käytännön mukaisesti sellainen pyrittiin pitämään kuukausittain.
Tohtorikoulutus Belfastissa ei ole ilmaista, vaikka Iso-Britannian kontekstissa Queen’s yliopiston lukukausimaksut ovat keskivertoa. Koulutuksen maksullisuus nostattaa monenlaisia kysymyksiä: millaista vastinetta jatko-opiskelija rahoilleen saa, mitä opiskelijalla on lupa odottaa koulutuksen sisällöiltä, ohjaukselta ja muilta tutkimusta edistäviltä rakenteilta. Kuten arvata saattaa, näistä kysymyksistä opiskelijoilla oli hyvin erilaisia näkemyksiä.
Väitöstutkimuksen käsikirjoitus tarkastetaan tilaisuudessa nimeltä viva, jossa on läsnä kaksi - yleensä ulkopuolista - tarkastajaa, opiskelija ja ohjaaja. Tarkastustilaisuus ei ole julkinen. Tutkimusta ei myöskään julkaista ennen vivaa, koska tarvittavien korjausten tekeminen ja julkaisukuntoon saattaminen tapahtuu vasta vivan jälkeen. Tutkimuksen julkaiseminen ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys johtuen esimerkiksi rahoituksen puutteesta ja vaikeudesta saada sille kustantaja.
Suomalaisia ja pohjoisirlantilaisia tohtorikoulutuskäytäntöjä tuli vertailtua kevään mittaan useasti ja eri yhteyksissä, vaikka vertailujen tekeminen ei välttämättä tee oikeutta kohteelleen. Suurinta ihmettelyä meikäläisessä rakenteessa herätti väitöstutkimuksen tarkastuskäytännöt ja julkinen tarkastustilaisuus. On selvää, että molemmissa systeemeissä on omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Mielestäni voimme olla tyytyväisiä suomalaisen tohtorikoulutuksen laatuun ja tietynlaiseen joustavuuteen. Suomalaista sosiaalityön jatkokoulutusta rikastuttavat vaihtoehtojen erilaisuus sekä Sosiaalityön ja sosiaalipalveluiden valtakunnallinen tutkijakoulu, joista voi olla syystäkin ylpeä.
(1) Vaihtojakso oli osa jatko-opintojani ja se mahdollistui Suomen Akatemian rahoituksella.
Susanna Hoikkala
