Maaliskuun kolumni
Sosiaalityöntekijöiden koulutus tulevaisuudessa
Millaiselta näyttää sosiaalityön koulutuksen tulevaisuus? Todennäköistä on, että ainakin jollakin tavalla tullaan säilyttämään koulutuksen duaalimalli, jolloin korkeakoulujärjestelmä muodostuu kahdesta rinnakkaisesta sektorista: yliopistoista ja ammattikorkeakouluista. Koulutusta annetaan kuitenkin kolmessa eri oppilaitoksessa: sosiaalialan ammatillisissa oppilaitoksissa koulutetaan lähihoitajia, ammattikorkeakouluissa sosiaaliohjaajia ja yliopistoissa sosiaalityöntekijöitä. Nyt sosiaalityöntekijän tehtäviin kelpoisuusvaatimuksena on ylempi korkeakoulututkinto, johon sisältyy tai jonka lisäksi on suoritettu pääaineopinnot tai pääainetta vastaavat yliopistolliset opinnot sosiaalityössä.
Se mikä kolmen eri oppilaitoksen suhde tulee olemaan, on luultavimmin eräs tulevaisuudessa uudelleen muotoutuva asia. Yliopiston tehtävänä on sosiaalityön tutkimusperustainen opetus ja tiivis käytäntöyhteys sidottuna teoreettis-metodologiseen osaamiseen. Ammattikorkeakoulujen koulutus perustuu enemmän työelämälähtöiseen opetukseen, jonka painopisteitä voivat olla hoiva, kuntoutus, huollollinen työ ja palveluohjaus. Koulutuksen painopisteiden ei tarvitsisi olla vastakkainasettelua, vaan ne voisivat korostaa kunkin omaa tehtävää ja käytäntöön sidottua yhteistyötä. Sosiaalihuoltoa voitaisiin ajatella kuin jatkumona, jossa voi olla erilaisia tehtäviä ja useammanlaista osaamista. Esimerkiksi terveydenhuollossa on yhdistettynä eri oppiaineita kuten lääketiede ja hoitotiede sekä sen lisäksi on erilaisia koulutuksia, esimerkiksi lääkärit ja sairaanhoitajat. Miksi sosiaalihuollossa kaikkien työntekijöiden pitäisi edustaa samaa ammattikuntaa, kun sosiaalisektori on laaja ja erilaista osaamista tarvitaan? Kukaan ei voi kieltää hoivan tai kuntoutuksen merkitystä ihmisten arkisessa selviytymisessä ja sitä miten ne tukevat inhimillisten elämisen ehtojen toteutumista. Sosiaalisektori aivan kuin nakertaa itseään sisältäpäin, kun sen pitäisi suunnata energiansa poliittiseen vaikuttamiseen muun muassa palkkaratkaisujen ja resurssienjaon suhteen unohtamatta yhteistä tehtävää vaikuttaa ihmisten hyvinvointia edistäviin tekijöihin.
Tulevaisuuden koulutuksen haasteina näkyvät ainakin väestön ikääntyminen, väestön eriarvoisuuden kasvu sekä sirpaloituvat ja ohenevat sosiaalipalvelut. Väestön ikääntyminen tuo mukanaan hoidon ja huolenpidon tarvetta, vaikka ei pidä unohtaa, että on myös paljon hyvinvoivia ja pitkäikäisiä eläkeläisiä. Eriarvoisuuden kasvu pahimmillaan uhkaa yhteiskuntarauhaa ja jakaa yhteiskuntaa luokkiin. Eriarvoisuuden seuraukset näkyvät niin ihmisten terveydessä, hyvinvoinnissa kuin elinoloissa. Hyvinvointivaltion uudelleen muokkautuminen joutuu tiukasti vastakkain uusliberalististen arvojen kanssa, jolloin universaalit palvelut ja tasa-arvoisuus jäävät helposti jalkoihin. Vaikka tutkimustieto ja kokemukset tukevat hyvinvointivaltion säilyttämistä, palveluja ollaan riisumassa residuaaliseen suuntaan. Palvelut alkavat myös jakautua maksullisiin ja ei maksullisiin, johon väestön tulotason kasvu tarjoaa uusia vaihtoehtoja. Varakkaammat ihmiset voivat hankkia yksityisiä palveluja kunnallisten sijaan. Tällainen kehitys on nähtävissä myös koulutoimen puolella kun perustetaan yksityisiä kouluja.
Sosiaalityöntekijöiden koulutusta pitäisi suunnata tulevaisuudessa enemmän poliittiseen ja rakenteelliseen vaikuttamiseen sekä hyödyntämään tutkimustietoa, jota on kertynyt esimerkiksi sosiaalityön väitöskirjoista. Sosiaalityön katseen pitäisi suuntautua enemmän ihmisten elinoloihin ja pyrkiä vaikuttamaan yleisiin elämänehtoihin. Hyvinvoinnin vajeet ovat hyvin tiedossa niin käytännön työssä kuin koulutuksessa.
Maritta Törrönen
