Syyskuun kolumni
Århusin avoimen taivaan alla
– ajatuksia tutkimuksen tekemisen tilasta
Kävin elokuussa Århusissa FORSA – konferenssissa, jonka teemana oli ’sääntely ja autonomia’. Vapaa-ajalla kuljeskelin pitkin Åboulevardenia – kanavanvarsikatua, jonka varrella saattoi istahtaa nauttimaan tanskalaista olutta ja smørrebrødiä. Katsellessani ympärilläni olevaa tilaa ja siinä liikkuvia ihmisiä, tunsin oloni kotoisaksi. Kotoisuuden tunne syntyi siitä, että ihmiset näyttivät rennoilta sekä ulkoisen habituksensa, että käyttäytymisensä suhteen. Jossain määrin samankaltaista kotoisuutta koin kesällä käydessäni Amsterdamissa, kaupungissa josta pidän erityisesti sen kansainvälisen luonteen ja helpon tilallisen hahmottamisen vuoksi.
Samanlaista kotoisuutta en tunne kotikaupungissani Helsingissä. Kotoisuuden tunne tai kokemukseni ei liity siis paikkaan, josta on kotoisin. Se liittyy ajallis-tilalliseen kokemukseen, joka on ennen kaikkea sosiaalinen ja pitää sisällään jonkinlaista yhteenkuuluvuutta ja samaistumista tai samankaltaisuutta. Kotoisuus sisältää lisäksi moninaisuuden kirjon ja etäisyyden. Se on helppoutta ja hyvää oloa. Kotona pääkaupunkiseudulla törmään toistuvasti kokemukseen, jossa koen tilan sosiaalisen rakentumisen sisältävän erilaisia rajoja ja pysähtyneisyyttä. Enkä nyt siis viittaa vain ihmisten välisiin suhteisiin, vaan kaikkiin niihin suhteisiin, joista tila koostuu. Näitä suhteita muodostetaan mm. kulttuuriin ja sen ilmentymiin, yhteiskunnallisiin ilmiöihin, fyysisiin tiloihin ja esineisiin sekä erilaisiin symbolijärjestelmiin, kuten kieleen.
Työssäni sosiaalialan osaamiskeskuksessa olen neljän viime vuoden aikana osallistunut useisiin keskusteluihin, joissa on määritelty näiden tehtäviä. Rajoja on vedetty ainakin suhteessa kuntien omaan kehittämistoimintaan ja palvelutuotantoon sekä tutkimusta tekeviin instituutioihin kuten Stakesiin ja yliopistoin. Erityisesti rajojen vetäminen on koskenut sosiaalialan tutkimuksen paikkaa. Pääkaupunkiseudun sosiaalialan osaamiskeskus SOCCA on omalta osaltaan osallistunut tähän keskusteluun pohtimalla, mitä osaamiskeskustutkimus voisi ja pitäisi olla. Erilaisten kehittämishankkeiden pyörityksessä on selvästi noussut esiin, miten tärkeää kehittämiseen on liittää monenlaista tiedontuotantoa kuten esimerkiksi tutkimusta kehittämisen tueksi. Osaamiskeskuksissa tehtävä tutkimus palvelee erityisesti käytäntöjen kehittämistä tutkimalla niitä sekä asiakkaiden elämäntilanteita.
Sosiaalialan tutkimus on maassamme vähäistä mm. siksi, että tutkimusrahoituksen saaminen on kovin vaikeaa. Alan tutkimukseen tarvitaan resursseja. Sen sijaan, että varjelemme omia reviirejämme, tulisi meidän alan tutkimusta tekevien tahojen tehdä entistä enemmän yhteistyötä tutkimuksen parissa. Osaamiskeskuksiin tulisi perustaa tutkijavakansseja tohtoreille. Näin saataisiin lisää korkeatasoista tiedontuotantoa mukaan alan kehittämiseen.
Voisiko tutkimuksen tila olla avoin, liikkuva ja kotoisa? Tilan teoreetikko, maantieteilijä Doreen Massey on määritellyt tilaa mm seuraavasti: ”Tilallisuus on siis sosiaalisesti rakentunutta. ’Tilan’ luovat loputtoman yksityiskohtaiset, uskomattoman monimutkaiset kytkeytymiset ja irtoamiset sekä suhteiden verkostot, jotka sijaitsevat kaikissa mittakaavoissa ja paikalliselta tasolta globaalille. Näiden suhteiden yhtäaikaisuus pakottaa tarkastelemaan niitä nimenomaan tilallisesta näkökulmasta. Myös tällä samanaikaisuudella on oma ulottuvuutensa ja hahmonsa. Samanaikaisuus ei kuitenkaan ole missään nimessä staattista.”
Tällaisena tilana haluaisin nähdä myös sosiaalialan tutkimuksen. Tilana, joka koostuu erilaisista samanaikaisista suhteista ja joka käsittää erilaisia organisaatioita, rakenteita ja fyysisiä paikkoja sekä keskenään vuorovaikutuksessa olevia ihmisiä. Tällainen tutkimuksen tila olisi kotoisa ja siinä olisi hyvä olla ja tehdä työtä.
Laki sääntelee osaamiskeskustoimintaa, mutta mielestäni antaa mahdollisuuden myös autonomiaan ja toiminnan rakentamiseen paikallisesti relevantilla tavalla. Kun asioita hahmotetaan tilallisesti, kuten Massey kehottaa, paikallisuus saa uusia ulottuvuuksia ja joissain tapauksissa menettää merkityksensä. Globaalistunut maailma lähentää meitä myös sosiaalisten ilmiöiden näkökulmasta eikä staattinen paikallisuus välttämättä ole paras näkökulma. Paikat (maantieteelliset alueet ja tutkimusinstituutiot/KN) tulisi Masseyn mukaan nähdä avoimina ja huokoisina kohtaamispaikkoina. Sosiaalialan tutkimukselle se merkitsisi entistä laajempaa liikkuvuutta paikasta toiseen ja erilaisten tutkimuksellisten intressien tilallisia kohtaamisia.
Kirsi Nousiainen
