Minna Strömberg-Jakka
Kuukauden kolumni
Rakenteet muuttuvat – pysymmekö perässä?
Olin kokoustamassa Sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirasto Valviran tiloissa Lintulahdenkujalla Helsingissä ja jo lähdössä, kun havaitsin aulassa mekastavan keski-ikäisen miehen. Miehen ympärille oli kerääntynyt vartija ja muutama jakkupukuinen kuuntelija. Miehen varsinainen asia ei minulle koskaan selvinnyt, mutta hän tuntui peräävän vastuu- ja valvontatahoa jollekin kokemalleen vääryydelle. Vastuutahoa ei siitä talosta kyllä kuullun perusteella tuntunut löytyvän eikä asia kuuluvan kenellekään.
Valvira on sen verran uusi virastotulokas, että oli minunkin aiheellista mennä nettisivuilta tarkistamaan viraston koko toimenkuvaa. Tehtäviä on laidasta laitaan aina lääninhallitusten ja kuntien ylivalvojana toimimiseen sekä toimialan keskeisimpien lakien ohjaukseen ja valvontaan liittyviä tehtäviä. Ja mikä sitten on tämä toimiala? Toimiala kattaa lainsäädännön aina alkoholista ja tupakasta kemikaaleihin, geenitekniikkaan ja elintarvikkeisiin sekä terveydensuojelun, kansanterveyden, erikoissairaanhoidon ja mielenterveyden. Lisäksi virastolle on sälytetty entisen TEO:n tehtäviä terveydenhuollon ammattihenkilöstön ja organisaatioiden toiminnan valvomisesta terveydenhuollon kanteluiden ratkaisemiseen hoitovirhe-epäilyissä tai kuolemaan tai vaikeaan vammautumiseen johtaneissa tapauksissa. Täten toimialan keskeisimpiin lakeihin lukeutuvat myös laki potilaan oikeuksista ja laki terveydenhuollon ammattihenkilöistä.
Valvira on vielä vähän keskeneräinen virasto, sillä ensi vuonna se saa vastuulleen myös sosiaalihuollon valtakunnalliseen ohjaukseen ja valvontaan liittyviä tehtäviä. Sosiaalihuollon uudistuvasta valvonnasta kerrotaan, että tarkoituksena on muun muassa lujittaa sosiaali- ja terveydenhuollon yhteistyötä. Yksityisen sosiaalihuollon palveluntuottajien toimilupien myöntäminen Valviran tulevana toimenkuvana näyttää vielä olevan ikään kuin pohdinnassa. Eli organisatorisesti Valvira näyttäisi elelevän jonkinlaisessa “välitilassa”, ennen kuin sen koko toimenkuva vuonna 2010 täydentyy.
Valviran mammuttivirastosta ja sen keskeneräisestä ja sekavasta toimenkuvasta en voi ajatuksissani olla palaamatta kaikenkarvaisiin tarinoihin alan opiskelijoiden vaikeuksista hahmottaa kuntien roolia paikallistason sosiaalipolitiikan toteuttajana. Mistä kertoo se, että Lissabonin strategia tai Suomen kehitysavun suunta tulevina vuosina ovat kiinnostavampia aiheita kuin jo peruskoulun yhteiskuntaopista tutut kuntalaisten demokraattiset osallistumistavat kunnan toimintaan? Korreloiko havainto suoraan kunnallisvaalien äänestysprosentin kanssa? Vaikka poliitikot niin eduskunta- kuin kunnallisvaaleissakin keräävät ääniä vetoamalla lasten, sairaiden ja vanhusten aseman parantamiseen, niin eivätkö nämä lopulta olekaan tärkeitä asioita? Vai eikö niitä mielletä sosiaalipoliittisiksi kysymyksiksi, joista kunnissa päätetään?
Eikö päätöksentekoa ohjaava lainsäädäntö ole opiskelijoista kiinnostavaa? Eikö sosiaalipalveluja tulevaisuudessa kehittävien tulisi tietää jotain perusteista, joiden mukaan palveluja suunnitellaan? Jos perusteet ovat hakusessa, miten voi alan ammattilaisena tuottaa relevanttia tutkimustietoa kuntatilanteesta valtakunnalliselle tasolle? Jos tästä perspektiivistä katsoo, ei tarvitse enää ihmetellä sitä, miksi kunnissa tai sosiaalityön johdossa on niin paljon henkilöstöä, jolla ei ole alan vaatimaa substanssiosaamista. Jos paikallistason sosiaalipolitiikka ei kiinnosta oman alan ihmisiä, muiden alojen osaajat (juristit, kasvatustieteilijät, lääkärit ja niin edelleen) miehittävät nämäkin kuntien sosiaalipoliittisesti “johtavat näköalapaikat”.
Mutta miksi se paikallinen sosiaalipoliittinen toiminta sitten hahmottuu niin vaikeaksi ja epäseksikkääksi? Voiko yhtenä selityksenä olla se, että kyse onkin vain “tämän ajan” ilmiöstä, jossa kunta- ja palvelurakenteita muutellaan, synnytetään yhteistoiminta-alueita ja operoidaan tilaaja-tuottaja-malleilla? Viimeisin Sosiaalibarometri varoittaa etenkin sosiaalipalvelujen pirstaloitumisesta tässä muutoksessa. Onko siis käymässä niin, että rakenne pirstaloituu jo alaa opiskelevien, tulevien ammattilaistenkin mielissä niin, ettei kokonaisuutta pysty järkevästi hahmottamaan? Onko niin, ettei kuntaa näiden muutosten keskellä enää mielletä “perusyksiköksi”, jossa paikallisia sosiaalipoliittisia ratkaisuja tehdään? Ehkä alan opetuksenkin pitäisi katsoa peiliin: kursorinen vilkaisu yhteiskuntapolitiikan, sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön opetusta antavien yliopistojen opinto-oppaisiin nimittäin paljastaa koruttomasti, ettei kursseilla juuri kunta-alan asioilla mässäillä. Kunnallisalan koulutukseen laajemmin näyttäisi vihkiytyneen Tampereen yliopisto, mutta sielläkin kuntakoulutusta annetaan tiedekunnassa, joka ei ala sosiaali-sanalla.
Alkaa olla yhä helpompi ymmärtää kuntalaista, joka on palvelurakenteista ja niiden muutoksista päästään pyörällä. Kuntalaisen näkökulmasta on kuitenkin varmasti ensisijaisesti kiinnostavaa, mistä apua saa, jos jotain tiettyä palvelua tarvitsee. Eipä tilanne vaikuttanut olevan helppo sillekään kuntalaiselle, joka ilmestyi Valviraan peräämään vastuutahoa, jota ei tuntunut löytyvän. Kunta- ja organisaatiorakenteet muuttuvat kovaa vauhtia, mutta muutokset vaikuttavat liian nopeilta, liian huonosti valmistelluilta ja tiedotetuilta, liian vähän ennakoiduilta ja ne perustuvat liian vähäiseen tutkimustietoon vaikutuksista, vaikkakin epäilen tällaisia tutkimuksia ennakkoon edes tehdyn.
Ripauksen tasa-arvoa tilanteeseen tuo se, jos Valviran aulassa mekastava kansalainen ja alaa opiskeleva tuleva ammattilainen suunnistavat rakennemuutoksissa yhtä heikoin koordinaatein. Kansalaisten ja kuntalaisten oikeuksien toteutumisen kannalta kuitenkin soisi, että edes ammattilaisilla olisi rakennemuutoksissa homma jollain tavalla hanskassa – ellei sitten taka-ajatuksena ole se, että halutaankin taata Valviran kuormittuminen sosiaalihuollon valvontatehtävillä, kun sinne ilmestyy yhä useampia mekastavia, tietämättömiä ja kaltoinkohdeltuja kansalaisia selvityksiä ja vastuuta peräämään.
