Tammikuun kolumni
Perinteikäs joulunaika takana – uudet tavoitteet edessä
Aina yhtä ihana aika vuodesta on taas takana päin! Nimittäin joulu. Ainakin minulle se on sellaista aikaa, jota joka vuosi odotan malttamattomana ja aikaa, joka tuntuu joka vuosi menevän liiankin nopeasti ohi.
Joulu on rauhoittumisen ja rauhallisuuden aikaa eli melkein harvinaisuutta nykyisessä kiireessä arjessamme. Joulu taitaa olla vähitellen niitä ainoita hetkiä vuodessa, jolloin kaupat sulkeutuvat ja kadut hiljenevät useiden päivien ajaksi. Kun joulunpyhät ovat ohi, arjen kiireet saavat äkkilähdön alennusmyynneillä, kun ne takuuvarmasti herättävät joulunviettäjät takaisin kaduille ja kauppoihin. Olemme taas käynnistyneet uuteen vuoteen.
Menneenä jouluna opin yhden uuden asian joulunvietosta. Asian, joka kosketti omaa mieltäni ja on läheinen myös sosiaalityölle. Havahduin huomaamaan, että joulu ei olekaan niin yhteisöllistä kuin sen yleisesti ajatellaan olevan, vaan joulussa näyttäytyy vahvasti myös yksinäisyys. Vein jouluaattoaamuna joulutervehdyksiä muutamille sukulaisilleni ja jokainen heistä tuli ovelle yksin ja kertoi viettävänsä joulunpyhiä yksinään. Tämä jäi mietityttämään minua ja ajattelin, että nuo joulunpyhien yksinäiset pitäisi jotenkin koota yhteen joulunviettoon. Joulu on perinteisesti yhdessäolon aikaa ja tajusin, että monet viettävätkin joulua ihan yksinään. Itselleni joulusta tekee merkityksellisen juuri yhdessäolo lähimmäisten kanssa ja siitä syntyvä lämmin tunnelma. Sen toivoisin jakautuvan niin yksilöiden kuin sosiaalityönkin näkökulmasta tasavertaisesti kaikille ja kaikkialle.
Nyt uusi kalenterivuosi on alkanut. Minulle tämä vuosi on toinen vuosi tutkijakoulussa ja mielessäni on siihen liittyen tavoitteita, odotuksia ja kysymyksiä. Uuden vuoden alku tuntuu aina jonkin uuden kauden avaukselta. Uuteen vuoteen kuuluu tuntemattomuutta, mitä tuleva vuosi tuokaan tullessaan. Itse en tee uudenvuodenlupauksia, mutta tänä vuonna tein mielessäni aikatauluja urheilemisesta ja vapaa-ajastani sekä (tottakai) siitä, kuinka väitöskirjani tulee etenemään.
Niin, tuo väitöskirja. Se on kyllä pysytellyt mielessäni koko joululomankin ajan. Tunne siitä, että jokaisena tyhjänä hetkenä ja vapaana aikana pitäisi kirjoittaa, pysyttelee niin joulut kuin kesätkin mielessäni. Joskus toivon, että pystyisin unohtamaan väitöskirjan olemassaolon edes hetkeksi aivan kokonaan. Väitelleet taitavat tässä kohdin ajatella, ettei väitöskirja katoa mielestä ennen kuin se on kansissa. Siispä turvaudun siihen ajatukseen. Näin alkuvuodesta nostan tavoitteet ja suunnitelmat korkealle. Se kannattaa, koska silloin niistä voi ja on lupa tiukan paikan tullen hyvin mielin hieman joustaa.
Leena Santala
