Toukokuun kolumni
Monisäikeisiä turvaverkkoja
Palasin äskettäin kahden viikon reissusta Andalusiasta. Olin siellä myös neljä vuotta sitten parin kuukauden ajan ja nyt teimme ystäväni kanssa nostalgiamatkan valon ja lämmön maahan. Vuosi sitten tulin Suomeen samoihin aikoihin Yhdysvalloista seitsemän kuukauden apurahatutkija-matkaltani. Nämä matkat Atlantin molemmille rannoille ovat saaneet minut pohtimaan turvaa ja turvaverkkoja. Kurkistus toiseen kulttuuriin voi parhaimmillaan olla antoisa ja merkityksellinen. Se voi myös olla enemmän kuin vain toisen kulttuurin havainnointia, ja yleensä se paljastaa ja nostaa esiin jotain omasta kulttuurista.
Molemmissa kulttuureissa minut on yllättänyt jonkinlainen laajennettu perhekeskeisyys tai vapaamuotoinen yhteisöllisyys, luonteva sosiaalisuus ja yhdessä olo. Yhdysvalloissa ihmiset tuntuivat kiinnittyvän muun muassa seurakuntansa (episkopaalit, luterilaiset, katoliset, presbyteerit, metodistit, kveekarit jne.) kautta yhteisöön, olivat olemassa kirkkonsa toiminnan ja ihmissuhdeverkostojen kautta. He puhuivat ”minun kirkostani”, ikään kuin kirkko ja seurakunta olisivat henkilökohtainen asia, kuin perhe. Ja dogmaattisen uskonnollisuuden sijaan ovet olivat leveälle avoinna myös muille kuin juuri kyseistä uskontoa tunnustavalle ihmiselle. Seurakuntayhteisö on siellä yksi keskeinen ihmisen turva. Tosin herää kysymys, mitä sitten, jos ihmisellä ei ole tätä yhteisöä? Muistan myös tuolta ajalta jutun New York Timesista, joka kiinnitti huomioni. Lehtijuttu kertoi asunnottomasta miehestä, joka oli vuosia elänyt kadulla tietyssä korttelissa New Yorkissa. Nyt mies oli kuollut ja korttelin asukkaat olivat kirjoittaneet hänestä muistokirjoituksen lehteen. Ihmiset todella kaipasivat häntä, koska hänen läsnäolonsa oli tuonut turvallisuuden tunnetta. Moni asukkaista oli tutustunut vähitellen miehen kanssa ja tämä oli myös pitänyt korttelin lapsia silmällä. Toisinaan mies oli suostunut ottamaan rahaa vastaan, jotta oli päässyt yöpymään yömajaan ja peseytymään, mutta koskaan hän ei ollut kerjännyt. Huomasin miettiväni lehtijuttua lukiessa, että oliko miehelle tarjottu muuta vaihtoehtoa kadulla elämisen sijaan. Kunta, kaupunki, sosiaalityöntekijät? Ja jos hän oli turvaverkko muille asukkaille, kuka oli hänen turvaverkkonsa? Ehkä suhde oli jollain tavalla vastavuoroinen. Samalla myös pohdin sitä, kuinka vahvana ”the land of freedom and opportunity” ajatus tästäkin jutusta nousi esiin. Vapaudella on vaan merkillisiäkin ilmentymiä.
Espanjassa taas perhekeskeisyys on edelleen silmiinpistävä piirre, vaikka espanjalainen ystäväni valistikin minua siitä, että perheen merkitys on muuttunut viimeisen parinkymmenen vuoden aikana. Eikä ole vaikea arvata mihin suuntaan… Perhekeskeisyyden yksi esimerkki konkretisoitui joka sunnuntai siihen, että rannat ja puistot täyttyivät espanjalaisista perheistä. Kun saapui ajoissa paikalle, saattoi seurata vierestä, miten muutaman tunnin aikana ympärille alkoi muodostua pienoiskyliä omine huvitelttoineen, kylmälaukkuineen, aurinkovarjoineen ja kokoontaitet-tavine piknik-ruokailuryhmineen. Mukaan kärrättiin abuelat ja abuelot (mummot ja vaarit) pyörätuoleineen ja eri sukupolvien ja joukon määrästä päätellen paikalle oli myös kokoontunut kummin kaiman serkut puolisoineen ja kaikki sitä lähemmät verisukulaiset. Espanjalaiset elävät arkeaan yhdessä ja suurella joukolla. Yksi mieleenpainuvimpia näkyjä oli myös varhaisteini-iässä oleva poika ja hänen äitinsä kävelemässä kaupungin kadulla käsi kädessä. Sitä en muista ihan äskettäin Suomessa nähneeni. Turva ja turvaverkko muodostuvat perheestä. Espanjalainen ystäväni kysyi minulta perheestä ja parisuhteesta puhuessamme, mihin tarvitsen miestä ja ehdotti, että turvaksi – tuomaan turvallisuuden tunnetta ja (taloudellista) turvaa. Minä taasen huomasin hämmästyväni ja vastaavani, että koen oloni ihan turvalliseksi ja turvatuksi ilman miestäkin.
Vaikka maailma globalisoituu ja sitä myöden maailman kylä pienenee, niin turvaverkkojen kirjo on edelleen monisäikeinen: pohjoismainen, jossa hyvinvointivaltio pitää meistä huolta, andalusialainen perhekeskeinen tai pienyhteisöllinen, kuten kansojen ja kirkkojen sulatusuunissa Yhdys-valloissa. Toki asiat eivät ole näin yksinkertaistettuja ja jos mietin omia turvaverkkojani, niin kyllä ensimmäiseksi tulevat mieleen perhe ja ystävät, eivät viranomaiset. Silti ne asiat, joita hämmästelin ja jotka peilin tavoin heijastivat minulle jotain omasta kuvastani kertovat siitä, että tietyt asiat ovat syvällä kulttuurissamme ja mentaliteetissamme, tavassa katsoa ja nähdä asioita sekä tavassamme määritellä sitä, mitä pidämme turvanamme tai mihin turvaamme.
Piia Puurunen
