Kirsi Nousiainen
Kuukauden kolumni
Lapsen elämää kaupunkiympäristöissä
Osallistuin syksyllä 2004 ensimmäisen kerran Child in The City -konferenssiin Lontoossa. Tuolloin kyseessä oli toinen kerta, jolloin Child in the City Foundation järjesti joka toisena vuonna pidettävän konferenssin. Niiden järjestämistä tukevat muun muassa European Network for Child Friendly Cities ja Unicefin Innocenti Research Centre. Harvoin mikään kansainvälinen konferenssi on antanut minulle niin paljon ajateltavaa. Opin näkemään ja ymmärtämään, miten moniulotteinen lapsen elämä kaupunkilaisena eritoten suurkaupunkialueella on ja miten paljon myös muut suhteet, kuin vain ihmissuhteet vaikuttavat lapsenkin elämään ja identiteetin kehitykseen. Sain ”herätyksen”.
Aloin siis katsella maailmaa enemmän tilallisena konstruktiona, jossa ihminen elävänä ja kokevana on suhteessa myös ympäristöönsä, ei vain muihin ihmisiin. Ajatus ei toki ollut vieras ennestäänkään, olinhan väitöstutkimuksessani äitiysidentiteetin rakentumisesta hahmottanut tuota prosessia juuri tilallisena tapahtumana. Toisaalta ajatuksen ei pitäisi muutoinkaan sosiaalityöntekijälle ja tutkijalle olla vierasta. Mikä sitten oli tuolloin sellaista uutta tietoa, joka herätti kiinnostuksen? Esimerkiksi se, että rakentamaton ympäristö, joutomaat ja luonto stimuloivat lapsen mielikuvitusta toisin kuin rakennetut leikkipuistot ja että tällä on merkitystä lapsen kehitykselle. Olisihan minun 50—60 -luvuilla kaupungissa kasvaneena lapsena tullut tietää. Uutta ja hämmästystä aiheuttavaa oli myös se, kuinka esimerkiksi muualla Euroopassa lasten olemista kaupunkitilassa rajoitetaan erilaisilla kieltotauluilla.
Kyllähän meilläkin etenkin nuorten olemista erilaisissa tiloissa rajoitetaan, jos nyt ei varsinaisin kieltotauluin sitä ehkä tehdäkään. Hupaisaa kyllä, olen tätä kirjoittaessani törmännyt samaan ilmiöön mediassa: edelleen saksalaiset kyltein kieltävät esimerkiksi lapsia metelöimästä puistossa tiettynä kellonaikana ja eräs walesilainen koulu on kunnostautunut erottamalla opettajan, joka antoi oppilaittensa kokeilla kelkkaa lumessa koulun pihapiirissä. Tämmöisille uutisille me kai täällä pohjoisen onnelassa saamme vain naureskella?
Syksyllä 2010 osallistuin jälleen kyseiseen konferenssiin, joka nyt järjestettiin Firenzessä. Teemana olivat lasten osallisuus ja köyhyys – mielläkin hyvin ajankohtaiset asiat. Oma kontribuutioni konferenssissa oli yhdessä kollegani, PhD, tutkija Saija Turusen kanssa pääkaupunkiseudulla tehdyn hyvinvointitutkimuksen esittely. Esittelimme tuloksia nuorten kokemuksista omasta hyvinvoinnistaan ja erityisesti niistä paikoista, joita nuoret pitivät tärkeinä elämässään. Tällaisia paikkoja pääkaupunkiseudulla ovat esimerkiksi puistot ja luonto mutta myös jotkut rakennetut ympäristöt kuten kauppakeskukset ja klubit. Nuorille ovat tärkeitä sellaiset paikat, joissa he voivat tavata ystäviään ja viettää aikaansa heidän kanssaan.
Ph.D. Jan van Gils esitteli belgialaisille nuorille tehdyn hyvinvointitutkimuksen tuloksia. Hänen mukaansa avainasioina ovat kunnioitus ja yhteen kuuluminen sekä asioiden yhdessä tekeminen. Van Gils toi esiin, että nuoret ovat vahvasti mukana omalla asuinalueellaan, jos alue on aktiivinen. Sen sijaan naapuruston negatiivinen mielikuva vaikuttaa voimakkaasti nuoriin. Tutkimuksessa tuli esiin kolme keskeistä ulottuvuutta nuoren hyvinvoinnille: tarve autonomiaan, tarve saada enemmän tukea ja tarve osallisuuteen.
Olen taas vakuuttuneempi siitä, että lasten ja nuorten hyvinvoinnin lisäämiseksi tulee entistä enemmän kiinnittää huomiota lähiympäristöön. Lasten ja nuorten aktiivisuutta ja osallisuutta omalla asuinalueellaan tulisi voida lisätä. Meillä on erilaisia esimerkkejä yrityksistä lisätä lasten ja nuorten osallisuutta esimerkiksi erilaisien foorumien muodossa. Epäilen kuitenkin, saavatko kaikkein vaikeimmassa elämäntilanteessa olevat lapset ja nuoret ääntään kuuluville näillä keinoin. Tarvittaisiin varmaankin enemmän aktiivista tukea sinne, missä nämä lapset ja nuoret liikkuvat. Esimerkiksi Lontoossa toimii niin sanottuja leikkityöntekijöitä (playworkers), joiden tehtävänä on tukea tietyn asuinalueen lapsia ja nuoria leikkimään mielikuvitusta ruokkivia leikkejä ja liikkumaan omalla asuinalueellaan. Meilläkin tällainen leikkityöntekijä voisi olla enemmän etsivää työtä tekevä aktivoija, joka liikkuu alueella etsimässä lapsia ja nuoria mukaan yhdessä tekemiseen.
Molempien konferenssien jälkeen olen jäänyt myös miettimään sitä, miksei suomalaisia kuntien päättäjiä ole kiinnostanut liittyä Euroopan lapsiystävällisten kaupunkien verkostoon. Niitä kun ei ole siinä jäsenenä yhtään ainoata.
Päivitetty 08.02.2011 MS
