Riikka Korkiamäki
Kuukauden kolumni
Mikä on muotia sosiaalityön tutkimuksessa?
En ole koskaan pitänyt itseäni erityisen muotitietoisena. Kuljen farkuissa ja T-paidassa ja sisustan kotini uusvanhasti riippumatta siitä, elämmekö kasarin, retron vai vintagen uutta tulemista. Olen kuitenkin löytänyt itseni seuraamasta muodin valtavirtaa – vaikken ehkä pukeutumisessa ja sisustamisessa, niin tutkimuksessa ja tutkimisessa.
Wikipedian mukaan muoti tarkoittaa yleisesti ottaen sitä, mikä juuri nyt on suosittua. Uusi muoti syntyy, kun tarpeeksi moni ihminen alkaa matkia toisiaan jossakin tietyssä asiassa. (http://fi.wikipedia...) Tieteessä ja tutkimuksessa eräänlaisina muoti-ilmiöinä voidaan pitää paradigmaattisia – tiettyä olemisen ja tietämisen tapaa kannattavia – suuntauksia, jotka kulloinkin ovat vallitsevia, suosittuja ja joita tutkimuksen valtavirta kyseisessä ajassa seuraa tai edustaa. Esimerkiksi 1980-luvulla tieteen muoti oli realistinen, kun taas sosiaalitieteellinen ysärimuoti vannoi konstruktionismin nimeen. 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä catwalkille on puolestaan (uudelleen)marssitettu pragmatismiksi kutsuttua tieteenfilosofiaa ja siihen nojautuvaa tapaa tehdä tutkimusta.
Tieteen muodit eivät toki vaihdu yhdessä yössä eivätkä yksittäisten designerien aloitteesta, vaan ne rakentuvat neuvottelevissa suhteissa toisiinsa. Ne omaavat usein pitkän historian ja elävät myös rinnakkain. Lisäksi tutkimuksen kentillä esiintyy aina myös vastamuodin edustajia, itsevarmoja oman tiensä kulkijoita ja tyylilleen uskollisia lajitaitureita. Kuitenkin myös tieteen muodissa tapahtuu kiertoja, kun tieteen tekijät ”arvostavat vähemmän tai kyllästyvät aiemmin suosittuihin asioihin ja omaksuvat tilalle jotain uutta” (http://fi.wikipedia...).
Pitkän linjan paradigmaattisten virtausten ohella tutkimuksentekoa ohjaavat usein myös käsitteelliset muodit. Tuula Helne (2002, 5) kuvaa väitöskirjassaan tutkijoiden ja asiantuntijoiden painetta omaksua syrjäytymis-käsite saadakseen työlleen rahoitusta, tukea ja kiinnostusta. Itse aloittelin väitöstutkimustani 2000-luvun alkupuoliskolla, jolloin Suomen Akatemia julkaisi laajamittaisen sosiaalista pääomaa käsittelevän tutkimusohjelman. Sosiaalisesta pääomasta viehättyneet ja mahdollisesta rahoituksesta innostuneet tutkijat käänsivät joukolla tutkimusasetelmiaan sosiaalisen pääoman kielelle ja alkoivat hahmottaa kysymyksenasettelujaan tästä muodikkaasta viitekehyksestä käsin. Samassa imussa muotoutuivat myös omat suunnitelmani tutkia lasten ja nuorten ikätoveriyhteisöjen (mitäpä muuta kuin) sosiaalista pääomaa.
Sosiaalisen pääoman hankkeissa yhtä aikaa kanssani aloitelleista tutkijoista yksi toisensa jälkeen on luopunut sosiaalinen pääoma -käsitteen käytöstä. Käsitettä on pidetty liian haastavana, mitäänsanomattomana ja tarpeettomana muoti-ilmiönä. Rahoituksen ja selontekovelvollisuuden Akatemialle loputtua käsitteestä on voitu päästää irti ja pureutua tutkimuskysymyksiin ja kiinnostuksen kohteisiin joko uusien muotien tai vanhojen perinteiden kautta. Itsekin muistan kiivaasti odottaneeni oman sosiaalinen pääoma -projektimme päättymistä, jotta pääsisin velvollisuudesta käyttää tätä vaativaa käsitettä. Sittemmin sisälläni elävä muodin pieni kapinallinen tosin on nostanut päätään ja jäänyt vielä hetkeksi ihmettelemään sosiaalista pääomaa. Ehkä sittenkin olen yhtä jämähtänyt sosiaaliseen pääomaan kuin olen kivipestyihin farkkuihin ja isoäidinaikaisiin salusiineihin?
Yhteiskunta ja media painostavat ihmisiä pysymään muodin mukana (http://fi.wikipedia...), ja tieteestä puheen ollen tutkimusrahoituksen merkitys on suuri. Raha jos mikä nostaa tahtoa seurata valtavirtaa. Rahoittajatahot eivät kuitenkaan ole muodin luojia vaan ehkä ennemminkin katumuodin lähettiläitä. Väljästi määriteltynähän katumuoti on muotia, jota oikeat ihmiset oikeasti käyttävät, eli tutkimuksen kontekstissa: sitä mistä puhutaan, mitä tehdään ja mistä ollaan kiinnostuneita niin yhteiskunnassa yleensä kuin tieteen ja tutkimuksen kentillä. Esimerkiksi Suomen Akatemian sosiaalisen pääoman tutkimusohjelma oli luontevaa seurausta niin yhteiskuntapoliittisessa kuin kansainvälisessä tieteellisessä keskustelussa virinneelle kiinnostukselle sosiaalista pääomaa kohtaan: mistä tässä yhä yleisemmin käytetyssä käsitteessä tai ilmiössä on kysymys?
Joskus tieteen ja tutkimuksen kentillä nähdään muotimaailman tähdenlentoja ja lyhytkestoisia villityksiä, toisinaan ajassaan muodikkaat käsitteet tai ilmiöt jäävät elämään ja palvelemaan osaksi tutkijoiden, ammattilaisten ja muiden asiantuntijoiden käsitteellistä varantoa. Aika ajoin vanhat, aikoinaan suositut käsitteet nousevat uudelleen pinnalle kuin olkatoppaukset, lepakkohihat tai haaremihousut viime kesänä. Silloin voi todeta, että tässä hetkeksi hylkäämässämme muodissa oli ehkä sittenkin jotakin käyttökelpoista, kannatettavaa ja uudelleenhyödynnettävää. On eri asia olla muodin orja ja seurata muotia sokeasti kuin valita tarjolla olevista virtauksista itseään eniten tyydyttävät ja kulloistakin tarkoitusta parhaiten palvelevat käsitteet, ilmiöt tai farkkumallit. Muotiin ja katumuotiin liitettyjä termejä ovat myös aitous, sanoma ja itsensä ilmaisu.
Uhkakuvana – ehkä jo osittain toteutumassa, pelkään – on kuitenkin päätyminen tutkimuksenteossa samaan pikamuodin putkeen, jota vaateteollisuus jo elää:
”On siirrytty pikamuodin aikakauteen, viiden viime vuoden aikana (..) valmistukseen käytetty aika on lyhentynyt kolmanneksella. Samalla (..) laatu on tullut rytinällä alas.” (Jansa 2007.)
Lähteet:
Helne, Tuula (2002) Syrjäytymisen yhteiskunta. Helsinki: Stakes, tutkimuksia 123.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Muoti
Jansa, Kirsi (2007) Eettinen pikamuoti – lähes mahdoton yhtälö. Kuluttaja-lehti 6/2007.
Päivitetty 16.11.2010 MS
