Maria Tapola-Haapala
Kuukauden kolumni
Vali, vali…?
Väitöskirjan loppuunsaattamiskriisin päämärätön nettisurfailu tutustutti sattumalta rap-artisti Palefacen palkittuun yhteiskuntakriittiseen kappaleeseen Helsinki-Shangri-La. Laulussa on viittauksia moniin polttavan ajankohtaisiin teemoihin: siirtotyövoiman riistoon, palvelujärjestelmän puutteisiin, asunnottomuuteen, maahanmuuttajavastaisuuden kasvuun… Itsetutkiskelun paikka syntyi, kun myöhemmin kuulemani kappaletta ja sen yletöntä yhteiskuntakritiikkiä parodisoiva versio, ”Protestilaulu protestoijista”, tuntui - ainakin ensi kuulemalta - sosiaalityökeskustelun piirissä aikaansa loputtomasti viettäneen näkökulmasta kenties jopa raikkaammalta, omalla tavallaan radikaalilta.
Sosiaalityön suomalaiseen yliopistolliseen perinteeseen on aina oppiaineen 1980-luvun alussa tapahtuneesta akatemisoitumisesta alkaen kuulunut voimakkaan yhteiskunnallinen näkökulma. Alkuaikoina tämä tarkoitti muun muassa sosiaalityön tulkitsemista marxilaisessa viitekehyksessä, mistä seurasi hyvin kriittinen katsantokanta sosiaalityöhön: sosiaalityön mieltäminen yhdeksi kapitalistisen yhteiskunnan kontrollivälineeksi. Kuten muun muassa Ulla Mutka on väitöskirjassaan tuonut esille, kokivat käytännön sosiaalityöntekijät tämän keskustelun usein itselleen vieraaksi ja tämänkaltaisen teoretisoinnin myös vieneen paljon tilaa sosiaalityön käytännön taitojen opiskelulta yliopistoissa. Sittemmin ovat marxilaisen näkökulman korvanneet muun muassa postmodernit yhteiskuntateoriat, joissa korostuvat perinteisen asiantuntijavallan kritiikki, epävarmuus ja monenlaiset tiedonmuodostuksen tavat. Huomiota on Suomessa saanut paljon myös sosiaaliseen konstruktionismiin nojaava tutkimus, joka on paljastanut eri ilmiöihin liittyviä sosiaalisia tulkintatapoja ja näihin kytkeytyvää valtaa.
Sosiaalityön kannalta tutkimuksen voimakasta yhteiskunnallisuutta voidaan pitää ensiarvoisen tärkeänä, auttaahan tämä ymmärtämään työssä kohdattujen tilanteiden laajempia yhteiskunnallisia kytköksiä. Samalla voidaan riskinä kuitenkin nähdä kenties liialliseen, väsyttävään, turhan ideologissävytteiseenkin kriittisyyteen ajautuminen kuten myös sosiaalisten ilmiöiden ja ongelmien pelkistyminen pelkiksi diskursseiksi. Pahimmillaan saattaa kriittinen lähestymistapa näyttäytyä uusien sosiaalityön työskentelymallien luomista huomattavasti arvostetumpana, ja myös ylitsepursuava akateeminen itsekritiikki voi estää tällaista käytännöllistä lähestymistapaa sosiaalityöhön.
Kummallista on, että samalla kun sosiaalityö on Suomessa vahvan yhteiskuntatieteellisesti orientoitunut oppiala, eivät erilaiset laajemmin yhteiskuntaan vaikuttamaan pyrkivät rakenteellisen, radikaalin ja kriittisen sosiaalityön työmenetelmät ole täällä kovinkaan kehittyneitä eivätkä laajasti käytössä käytännön sosiaalityössä. Haasteellisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa ei sosiaalityö kuitenkaan todennäköisesti pysty saamaan ääntään kuuluville pelkällä kriittisellä suhtautumistavalla, vaan on päästävä eteenpäin: tarvitaan sosiaalisten kysymysten yksilö-, yhteisö- ja yhteiskuntaulottuvuutta ja näiden yhteenkietoutuneisuutta ymmärtämään pyrkivää tutkimusta kuten myös konkreettisia työmenetelmäkehittelyjä käytännön sosiaalityön yhteiskunnallisen lähtökohdan vahvistamiseksi.
Päivitetty 19.9.2011 MSJ
