Juhani Johansson
Kuukauden kolumni
Kevyttä kenttätutkimusta
Havaintokehykseen, joka on myös tutkimusaiheeni, kertyy jatkuvasti aineistoa, jonka analyysiin ei tahdo jäädä aikaa tarpeeksi. Tutkimusaiheeni ympärillä, päihdeongelmaisten asumispalvelukentällä, tapahtuu jatkuvasti isoja asioita. Tai ainakin arvotan niitä merkittäviksi.
Olin päihde- ja mielenterveyspäivillä.
Päihdepäivät ovat muuttuneet päihde- ja mielenterveyspäiviksi.
En tiedä onko tämä medikalisaation vaikutusta että
päihdeongelmiin liimataan mielenterveysleima mukaan. Masennuksen
selitysarvo päihdekäyttäytymiseen on arvioitu 40 %:ksi, mutta,
60%:n osalta ei. Eikä tässä vielä kaikki. Myös asumispalveluihin
on tullut nimike: päihde- ja mielenterveysongelmaisille.
Hivuttaudun tutkijan palliltani lähemmäs ko. palveluja. Livahdan huomaamatta sisään, ettei kukaan vain tunnistaisi minua. Pienellä havainnoinnilla huomaan, että päihde- ja mielenterveysongelmaisten asumispalveluihin on sijoitettu eri-ikäisiä. Nuorimmat ovat nipin napin 20-vuotiaita ja vanhimmat eläkeikäisiä. Iän perusteella toiset suuntaavat elämässään kohti tulevaisuuttaan, opinto- ja työelämää. Toiset puolestaan etsivät kultaisen iän rauhaa. Enemmistö asukaista näyttää kevyen kenttähavainnoinnin perusteella olevan miehiä, mutta naiset ovat myös hyvin edustettuna. Sukupuolia yhdistää ehkä enemmän samankaltainen historia: luottotiedot menneet, vuokrarästejä, terveysriskejä, rikkonaiset perhe- ja ystävyyssuhteet, rikoksia, asunnottomuutta ja ennen muuta, pitkä päihdehistoria. Asumispalvelu saattaa olla päihteiden käytön salliva tai raittiutta edellyttävä. Eikä tässä vielä kaikki: päihtymystä haetaan alkoholista, huumeista, lääkeaineista tai niiden sekakäytöstä. Kyllähän tähän mielenterveysongelmaiset mahtuvat, ainakin ovesta. Yhtäältä yhteiskunnassa keskitetään palvelujen piiriin erilaisia ryhmiä ja toisaalta erikoistutaan erilaisten ryhmien kohtaamiseen ja tukemiseen. Joka tapauksessa asukkaiden osallistaminen ja voimaannuttaminen oman elämänsä hallintaan on haastava tehtävä näin heterogeeniselle ryhmälle.
Katselin hieman päihdeongelmaisten asumispalveluja koskevaa lainsäädäntöä. Nykyisin palveluja koskevia normeja säädettiin 1980-luvulla kaksi lakia ja kaksi asetusta. 1990-luvulla säädettiin jo kuusi lakia ja kolme asetusta. 2000-luvulla lakeja säädettiin viisi ja asetuksia neljä. näiden lisäksi ovat valvovat viranomaiset, kuten Valvira ja lääninhallitukset säätäneet erilaisia normeja ja suosituksia koskien asukasmääriä, huonekokoja ja henkilöstön mitoituksia. Säädösmäärästä voisi päätellä yhtäältä, että päihdeongelmaisten asumispalvelut ovat siirtyneet kolmannelta sektorilta julkisten palvelujen piiriin, joka puolestaan markkinoitumiskehityksessä on siirtämässä palveluja takaisin järjestöjen ja yksityisten palveluntuottajien tehtäväksi. Toisaalta ko. asumispalveluissa on käynnissä rakennemuutos, jossa jokaiselle pyritään osoittamaan oman asunnon ovi. Jos asumispalvelujen piirissä on jatkossakin näin heterogeeninen ryhmä, jatkunee säädöstoiminta jatkossa ahkerana.
Noloa! Nolouden tieteellinen selitys tässä yhteydessä on se, että hädänalaisessa asemassa olevien palvelujen järjestäjät eivät noudata sovittuja toimintaperiaatteita. Nolo siis tässä asunnottomuuden poistamisen tilanteessa on se, jos mediaan on luottaminen, että osa erityisryhmien asuntorahoituksella rakennettujen asuntojen asukkaista on normaalien vuokra-asuntomarkkinoiden asukkaita. Noloa tässä on mielestäni se, että vuokralaiset rekrytoi yksityinen yritys, jonka toimintaan kuuluu ensisijaisesti taloudellisen kannattavuuden turvaaminen. Noloa on myös se, että kunnallisiltakin vuokra-asuntomarkkinoilta näyttävät päihdeongelmaiset syrjäytyvän yhä kiihkeämpään tahtiin, jolloin asunnottomaksi jäämisen riski kasvaa. Asunnottomuuden poistamisen tavoitteesta vuoteen 2015 mennessä näytetään joutuvan hyvän alun jälkeen tinkivän. Pitäisiköhän näitäkin markkinoita säädellä enemmän vai korjaavatko markkinat omat virheensä?
Päivitetty 13.12.2011 MSJ
