Merja Anis
Kuukauden kolumni
Evo-rahaa myös sosiaalialan kehittämiseen!
Aloitellessani sosiaalityön tutkimuksen seuran
puheenjohtajana näin kevättalvella 2011 katselen tutkimuksen
kentälle mielenkiintoisesta paikasta. Takana, joskin hyvässä
muistissa, on oma väitöskirjatyö, ja menossa on yhdeksäs vuosi
sosiaalialan osaamiskeskustyössä. Näissä tehtävissä ovat
karttuneet kokemukset ja näkemykset kehittämisen ja tutkimuksen
niin kovin tärkeästä ja luontevasta, mutta käytännön toteutuksen
kannalta haasteellisesta suhteesta.
Pitäisi tietysti olla itsestään selvää, että kun
jotain ilmiötä on tutkittu, tuloksia hyödynnetään käytännön
sosiaalityössä. Vastaavasti olisi selviö, että kehittämisen
pohjana käytetään tutkittua tietoa mahdollisimman hyvin, oli se
sitten perustutkimukseksi tai soveltavaksi tutkimukseksi
luokiteltavaa. Tiedon lisääntyminen ja uudistuminen on kaiken
kehityksen perusta.
Sosiaalityön tutkijat, kehittäjät ja käytännön
työssä toimivat jakavat uskoakseni saman haaveen ja pyrkimyksen,
jota on ollut vaikea toteuttaa. Esimerkkinä tämän toteutumisesta
olisi sellainen tutkimus- ja kehittämishanke, jossa alkuun
lähdetään käytännön ongelmasta tai kehittämistarpeesta,
esimerkiksi jonkin väestöryhmän hyvinvoinnin tai palvelujen
puutteista. Ongelma tai puute olisi mahdollisesti havaittu
tutkimuksen perusteella tai erilaisten toimijoiden
asiantuntijatiedon pohjalta. Tilanteesta tehtäisiin
alkukartoitus ja lisätietoa tarvittaessa tutkimus, jossa
saataisiin kuva ongelman keskeisistä piirteistä ja
taustatekijöistä. Tutkimusta siis kohdennettaisiin alan
kehittämisen ja työssä tarvittavien valmiuksien kannalta
relevantteihin aiheisiin.
Olennaista on, että tutkimus usein johtaisi myös
käytännön kehittämistoimiin. Pitäisi siis laatia
kehittämissuunnitelma siitä, millaisin toimenpitein ongelmaa
voidaan helpottaa ja tuoda ratkaisuja erilaisin palveluin tai
muilla toimenpiteillä. Kehittämishankkeen rinnalle
suunniteltaisiin arviointi, jolla saataisiin tietoa kokeiltujen
toimenpiteiden vaikuttavuudesta, hankkeen tuloksista ja
onnistumisesta ja jatkotoimenpiteiden tarpeesta. Hankkeen aikana
kerättäisiin ja dokumentoitaisiin tietoa systemaattisesti, jotta
toiminnan seuranta ja tutkimus olisi mahdollista. Lopuksi
toteutettaisiin uusi tutkimus siitä, onko tapahtunut muutoksia
ja minkälaisia ne ovat, mitkä tekijät niihin ovat vaikuttaneet
sekä miten erilaiset palvelukokeilut tai menetelmät ovat
toimineet eri tahojen näkökulmasta. Jos tulokset ovat hyviä ja
toivottavan suuntaisia, toimintaa jatkettaisiin ja tietoa
levitettäisiin edelleen.
Tietysti näin, ja epäilemättä tällaisia kokonaisia
tutkimus- ja kehittämisprosesseja on oikeasti toteutunutkin
esimerkiksi toimintatutkimuksellisessa viitekehyksessä ja joskus
sosiaalityötä ja -alaakin sivuten.
Sosiaalialalla tilanne käytännössä kuitenkin on
usein sellainen, että rahoitusta voi hakea vain joko
tutkimukseen tai kehittämiseen. Näiden kahden yhdistäminen on
rahoituskanavien erillisyydestä johtuen ongelmallista. Jos
haetaan tutkimusrahoitusta, edellytyksenä on selkeästi
tieteellinen orientaatio, jolloin tulosten käytännön
implementaatio ei sovellu suunnitelman osaksi. Jos taas haetaan
kehittämisrahoitusta, tutkimuksen toteutuksen sisällyttäminen
hankesuunnitelmaan ei edesauta hankkeen läpimenoa, pikemminkin
päinvastoin. Sosiaalialalta puuttuu sellainen rahoituskanava,
jossa sekä tieteellinen että käytännöllinen aspekti
yhdistyisivät. Toinen ongelma liittyy aikajänteeseen.
Tieteellinen tutkimus edellyttää pitkähköä aikajännettä, kun
taas kehittämishankkeet pitää tavallisesti viedä läpi nopealla
tempolla kehittämisohjelmien lyhytaikaisuudesta johtuen.
Sosiaalihuoltoon kohdistuva tutkimus ylipäänsä on
hyvin vähäistä suhteessa alan yhteiskunnalliseen relevanssiin.
Tutkimuksen erillisyys kehittämistyöstä haittaa alan
tietoperusteista johtamista ja kehittämistä, mikä puolestaan on
ratkaisevaa henkilöstön saamisessa ja alalla pysymisessä. Pätevä
ja riittävä henkilöstö taas on edellytys palvelujen laadulle ja
vaikuttavuudelle.
Sellaiset, poliittisestikin juuri keskusteluissa
olevat yhteiskunnalliset ja palvelujärjestelmiin liittyvät
haasteet, kuten hyvinvoivien ja huono-osaisten välisen kuilun
syveneminen, yhteiskunnan monimuotoistuminen ja
monikulttuuristuminen sekä ikärakenteen muuttuminen
edellyttäisivät suunnitelmallista ja hyvin resursoitua tutkimus-
ja kehittämistoimintaa. Täytyy aina vaan ihmetellä, miten näin
itsestään selvästi tärkeälle asialle ei ole saatu
toteuttamismahdollisuuksia?
Sosiaalialan osaamiskeskukset ja sosiaalityön
yliopistoverkosto ovat vuosien ajan pyrkineet edistämään
sosiaalihuollon kestävän tutkimus- ja kehittämisrahoitusmallin
toteutumista. Olemme esittäneet tasavertaisia resursseja
suhteessa terveydenhuollon erityisvaltionosuuteen eli
evo-rahoitukseen. Riittävin resurssein tutkimustoimintaa
voitaisiin laajentaa päivänpolttaviin kysymyksiin ja
sosiaalialan osaamiskeskukset voisivat jatkojalostaa
tutkimustietoa ja juurruttaa hyviä käytäntöjä yhdessä sosiaali-
ja terveysalan palvelutoiminnan kanssa.
Parhaillaan käynnissä olevissa vaalikeskusteluissa
ovat monet sosiaalisen kysymykset hyvin keskiössä. Saadaanko nyt
uuteen hallitusohjelmaan sosiaalievo ja kestävät sosiaalialan
tutkimuksen ja kehittämisen rakenteet vai jääkö pyrkimys
edelleen retoriikan kuulemisen tasolle?
Lähteet
K. Forssén, J. Hämäläinen, K. Juhila, M. Kuronen, M. Laitinen &
P-L Rauhala: Sosiaalityön valtakunnallinen tutkimusohjelma.
http://www.sosnet.fi/Tutkimus/Sosiaalityon_tutkimusohjelma.iw3
[viitattu 15.3.2011].
Lausunto Sosiaali- ja terveysministeriölle Sosiaali- ja
terveydenhuollon järjestämistä, kehittämistä ja valvontaa
koskevan lainsäädännön uudistamista valmistelevan työryhmän
väliraportista.
Sosiaalialan osaamiskeskusjohtajat, Helsinki 26.1.2011
T. Toikko & T. Rantanen (2009) Tutkimuksellinen
kehittämistoiminta. Tampere University Press.
Päivitetty 27.4.2011 MSJ
