Maija Jäppinen
Kuukauden kolumni
20 vuotta ammatillista sosiaalityötä ja sosiaalityön yliopistokoulutusta Venäjällä
Seurasimme hiljattain mediasta 20-vuotismuisteloita erään suurvallan kuolinkouristuksista: vanhoillinen sotilasjuntta kaappasi elokuussa 1991 vallan Moskovassa ja yritti syrjäyttää Neuvostoliiton uudistusmielisen presidentin Mihail Gorbatšovin. Maailmanhistoriaan jäivät kuvat tankin päällä seisovasta Venäjän presidentti Boris Jeltsinistä vetoamassa vapaamman yhteiskunnan puolesta ja vallankaappausta vastaan. Suomenlahden eteläpuolella kansa yhdisti voimansa laulavaan vallankumoukseen ja Viro itsenäistyi uudelleen.
Samana historiallisena syksynä Neuvostoliitossa tapahtui pienemmässäkin mittakaavassa huomionarvoisia uudistuksia. Yhtaikaa valtavan ideologis-poliittisen ja taloudellis-sosiaalisen murroksen kanssa maassa esiteltiin uusi ammatti ja tieteenala. Sosiaalityöntekijät lisättiin ammattiluokitukseen huhtikuussa 1991, ja sosiaalityön koulutus aloitettiin samana syksynä kahdessakymmenessä yliopistossa. Venäjällä vietetäänkin tänä syksynä sosiaalityön yliopistokoulutuksen ja ammatillisen sosiaalityön 20-vuotisjuhlaa.
Ei ole sattumaa, että sosiaalityön koulutuksen aloittaminen Venäjällä ajoittuu juuri 1990-luvun alkuun. Neuvostoliiton viimeisiin vuosiin saakka sosiaalisista ongelmista oli vaiettu, koska sosialismissa sellaisia ei virallisen totuuden mukaan ollut, tai ainakin ne olivat pian ratkeamassa itsestään yhteiskunnallisen kehityksen edetessä kohti sosialismia. Maassa oli kehittynyt sosiaalietuuksien, alennuksien, valtion tarjoamien lomamatkojen ja muiden tukimuotojen kokonaisuus sekä laaja laitoshoidon järjestelmä erilaisille erityisryhmille, kuten vailla huolenpitoa oleville lapsille tai vammaisille. Sosiaalityötä ammattina ei kuitenkaan tunnettu, ja sosiaalisen tuen järjestelmää luonnehti voimakas byrokraattisuus ja valtiopaternalistisuus. Nyt katse suunnattiin järjestelmän uudistamiseen, ja sen yhtenä välineenä nähtiin ammatillinen sosiaalityö.
Nykyisin sosiaalityön koulutusohjelmia on noin kahdessasadassa yliopistossa eri puolilla maata. Osassa yliopistoista sosiaalityö sijoittuu yhteiskuntatieteiden joukkoon, toisissa taas psykologian ja pedagogiikan kainaloon. Monet opettajista ovat saaneet koulutuksensa alun perin jollakin lähitieteenalalla, ja taustoista juontavat painotukset näkyvät opetuksessa. Opiskellessani itse sosiaalityötä Udmurtian valtionyliopistossa koin opetuksen kovin psykologisesti suuntautuneeksi, mikä heijasteli oppiaineen sijoittumista psykologian ja pedagogiikan tiedekuntaan.
Viime vuosina olen väitöskirjatutkimukseeni liittyneiden kenttätyömatkojen yhteydessä päässyt seuraamaan myös yhteiskuntatieteellisemmin painottunutta sosiaalityön opetusta. Valtaistamis- ja toimijuusnäkökulma sosiaalityön ammatillisessa itseymmärryksessä ovat arvioni mukaan vasta nostamassa päätään opetuksessa. Kriittisyyttä ja reflektiivisyyttä korostavia ääniäkin on, mutta usein sosiaalityö määrittyy edelleen byrokratiatyöksi, jonka tehtävänä on toimia normalisoivan kontrollin välineenä ja osoittaa ihmisille heidän paikkansa yhteiskunnassa.
Sosiaalityöllä professiona on vielä pitkä tie kuljettavanaan. Tilanteessa, jossa poliittista tahtoa marginaaleissa elävien ihmisten tilanteen parantamiseen yhteiskunnan rakenteiden muuttamisen ja sosiaalipoliittisen järjestelmän kehittämisen kautta on vain vähän, sosiaalityön tehtäväksi jää usein yksilöiden kanssa tehtävä psykososiaalinen työ ja kurjuuden lievittäminen. Auttamisen mahdollisuuksien rajat ovat työssä päivittäin kipeästi läsnä. Toinen keskeinen ongelma on ammatin huono tunnettuus ja vähäinen arvostus. Yhdessä kehnon palkkauksen kanssa arvostuksen puute on johtanut siihen, että suuri osa sosiaalityön yliopistotutkinnon suorittaneista hakeutuu julkisen sektorin sosiaalityöntekijän tehtävien sijaan muihin työpaikkoihin, esimerkiksi yksityisten yritysten henkilöstöhallintoon. Sosiaalikeskusten sosiaalityöntekijän tehtävissä taas työskentelee laaja kirjo alun perin muille aloille kouluttautuneita naisia aina kirjanpitäjistä pedagogeihin. Sosiaalityöntekijän kelpoisuutta ei määritellä lainsäädännössä, eikä tutkintoa sosiaalityöstä useimmiten pidetä ehdottomana pääsyvaatimuksena alan työpaikkoihin.
Tutkimusalana sosiaalityö on nuori ja pieni. Sosiaalityön laitoksia on paljon, mutta yliopistojen opetushenkilökunnalla on suuri opetusvelvollisuus ja vain vähän aikaa käytettävissään tutkimukseen. Osassa yliopistoista jatko-opintoja ei voi tehdä sosiaalityö-pääaineessa, vaan sosiaalityön tutkijat väittelevät esimerkiksi sosiologiasta. Uutta tutkimusta kuitenkin syntyy ja sosiaalityön tutkimukseen erikoistuneita tieteellisiä lehtiä on jo muutamia. Viime vuosina suosittuja tutkimusaiheita ovat olleet muun muassa köyhyys, valtion syntyvyyspolitiikkaan liittyvät perhepoliittiset toimenpiteet, vaikeassa elämäntilanteessa olevien perheiden tukeminen sekä lasten heitteillejätön ja kaltoinkohtelun ehkäisy.
Parikymppiseksi ehtinyt sosiaalityö Venäjällä ei ole helpossa tilanteessa: ratkaistavana on monia ammatin näkyvyyteen ja vetovoimaan, koulutuksen kehittämiseen ja tutkimusalan vahvistamiseen liittyviä kysymyksiä, puhumattakaan sosiaalityön nopeasti muuttuvasta yhteiskunnallisesta toimintaympäristöstä ja sen asettamista haasteista. Sosiaalityön yliopistoväellä on paljon kiinnostusta tieteenalansa kehittämiseen ja intoa myös kansainväliseen yhteistyöhön. Useimmilla suomalaisyliopistojen sosiaalityön yksiköillä onkin ollut jonkinlaista yhteistyötä venäläisten kollegoiden kanssa – erilaisista kehittämis- ja tutkimushankkeista aina Lapin yliopiston monipuoliseen Barents-yhteistyöhön ja parhaillaan käynnissä olevaan vertailevan sosiaalityön maisteriohjelmaan. Toivottavasti uusia hankeideoita ja -kumppanuuksia syntyy myös tulevaisuudessa!
Päivitetty 23.10.2011 MSJ
