Marjaana Seppänen

Kuukauden kolumni

Ikälaki vanhuuden turvaksi?

Jo edellisen hallituksen aikana valmisteltiin lakiesitys, jolla on tarkoitus turvata 75 vuotta täyttäneiden oikeus tarvitsemiinsa palveluihin. Viime eduskuntavaalien alla vallitsi yli puoluerajojen ulottuva yksimielisyys siitä, että laki on saatava voimaan. Ikälaiksi kutsuttu laki kirjattiin myös hallitusohjelmaan. Se, että vanhuspalvelulaki tarvitaan, kertoo jotakin yhteiskuntamme tilasta. Nykyisen lainsäädännön pitäisi turvata ikäihmisille tarvittavat palvelut, mutta kukaan ei liene välttynyt toista kertovilta uutisilta. On vaikeaa saada puolueetonta kuvaa siitä, millainen tilanne yleisesti ottaen on, sillä huonot uutiset ylittävät uutiskynnyksen aina parhaiten. Itselläni on vanhuspalvelujen toimimisesta ja oman läheiseni hoidosta hyviä kokemuksia. Vanhuspalveluissa työskentelevien puolesta toivoisi, että palstatilaa saisi myös tällainen hyvä ja inhimillinen huolenpito. 

Yhtä kaikki, valvontaraportit ja erilaiset laatuindikaattorit kertovat, että kaikkialla asiat eivät ole hyvin. Itse ajattelen, että vanhusten ja omaisten turvallisuuden järkkyminen on suuri ongelma. Vaikka vanhuspalvelujen tarve jäisi elämänkulun lopussa vähäiseksikin, pelko ja epävarmuus siitä, saako hoivaa kun sitä tarvitsee, on jo nyt vaarallisen yleistä. Huoli palvelujen saamisesta on ikääntyvien yksi suurimmista turvattomuutta aiheuttavista tekijöistä monien tutkimusten mukaan.

Mitä uutta laki sitten toisi nykypäivän tilanteeseen? Lakiesitykseen on kirjattu ikärajan saavuttaneille oikeus saada tarvitsemansa palvelut sen jälkeen kun tarve on arvioitu. Kyse ei ole lasten päivähoidon kaltaisesta subjektiivisesta oikeudesta, mutta lakiesitys on velvoittavampi kuin nykyinen lainsäädäntö. Avainasemaan nousee tällöin palvelujen tarpeen arvioijan rooli ja osaaminen. Hänen työvälineensä ja ohjeistuksensa määrittävät pitkälle sen, millaisia palveluita arvioitavan henkilön katsotaan tarvitsevan. Koska laissa kyse on sosiaalipalveluista, pitäisi sosiaalisen toimintakyvyn olla yksi keskeisistä arvioinnin kohteista. Ongelmana vain on, ettei välineitä sosiaalisen toimintakyvyn arviointiin vielä ole juurikaan käytössä.

Lakiesitys sisältää perusteellisen palvelujen tarpeen arvioinnin lisäksi myös vastuutyöntekijän, joka huolehtii tarvittavien palvelujen saannista ja sovittaa yhteen eri tahojen antamia palveluja. Mielenkiintoista on, että järjestelmämme monimutkaistuessa tarvitaan yhä enemmän ihmisiä, jotka neuvovat ja ohjaavat palvelun tarvitsijaa sekä koordinoivat palveluja. Kolmannen sektorin ja omaisten rooli näyttää tässä suhteessa kasvavan. Ikääntynyt tarvitsee ”asianajajia” pärjätäkseen palvelujärjestelmässä. Heikoimmassa asemassa ovat ne, joilla omaisia ei ole, tai jotka eivät syystä tai toisesta kykene ilmaisemaan tarpeitaan riittävän pontevasti. Myönteistä on, että lakiesityksessä on kuitenkin nostettu esille ikääntyvän henkilön ja hänen omaistensa kuulemisen merkitys. On myös ilahduttavaa, että esitys ottaa huomioon iäkkäiden oikeudet sellaisiinkin palveluihin, joita ei välttämättä aiemmin ole mielletty ikäihmisille kuuluviksi. Gerontologinen sosiaalityö on nostettu lähipalveluksi, ja sosiaalityön asiantuntemus palvelutarpeen arvioinnissa ja palvelujen koordinoinnissa on keskeinen. Tämä toivottavasti edesauttaa usein piiloon jäävien ongelmien kuten kaltoinkohtelun ja päihdeongelmien havaitsemista. Toivottavasti ikälaki säädetään sellaisessa muodossa, että sen avulla voidaan nykyistä paremmin tukea ikääntyvien ihmisten hyvinvointia erilaisissa elämäntilanteissa. Lailla tulee olemaan suuri merkitys myös gerontologisen sosiaalityön kehittymisen kannalta.

Päivitetty 29.1.2012 MSJ