Tapahtuu tutkimuksen, käytännön ja hallinnon kentillä

Tutkimuksen ja käytännön suhde tuntuu olevan iäisyyskysymys. Sen ongelmallisuutta pohditaan ja suotuisaa kehitystä koetetaan edistää. Äärimmillään ajatellen tutkimuksen ja käytännön katsotaan olevan täysin toisiaan kohtaamattomia toiminnan alueita. Monet käytännön sosiaalityöntekijät ajattelevat, että tutkimus ja teoreettinen ajattelu ovat liian vaikeita eikä niillä toisaalta ole mitään tekemistä heidän käytännössä kohtaamiensa kysymysten kanssa. Tähän ajatteluun pätee mielikuva tutkijasta norsunluutornissaan.

Muistan itse innostuneeni perusopiskeluaikoinani jostain ruotsalaisesta tenttikirjasta lukemastani ideasta tutkimusasemista, joiden työssä yhdistyisivät tutkimus ja käytännön työ.  Puursin (oikeaa ja ankaraa työtä on tehty!) sittemmin 20 vuotta eri sosiaalityön saroilla. Minua askarrutti edelleenkin, miksi käytäntö ja teoria olisi tarvis asettaa vastakkain. Samoin mietin valittelua ammatin huonosta arvostuksesta. Näen rikastuttavana ja vapauttavana mahdollisuuden pohtia työssä kohdattuja ilmiöitä teorian tasolla: mistä tässä on kyse? Monesti tuo etäännyttävä asenne myös pelastaa hankalissa tilanteissa. Voisi puhua reflektoinnista ja ammatillisuudesta. Olisi hyvä, jos sosiaalityöntekijät pystyisivät suhtautumaan tutkimukseen ja teoriaan mahdollisuutena ja virkistävänä asiana - muutoin vuosien käytännön työ tahtoo puuduttaa ajattelua ja toimintaa. Jatkuvasti meneillään olevat kehittämishankkeet ja muu kehittämistyö ovatkin nykyisin pysyvä osa työtä. Sosiaalialan osaamiskeskuksetkin on perustettu kehittämistyötä edistämään.

Tutkijan puhe taas saattaa joskus kuulostaa norsunluutornin portaikosta kantautuvalta. Onko se hyvä vai paha? Puheen vieraus on tarpeellista silloin, kun se esimerkiksi asettaa kyseenalaiseksi rutiiniksi muodostuneita käytäntöjä. Epäedullista se on silloin, kun puhujalla ei ole tietoa käytännön työn ehdoista ja puhe koetaan käytännössä ahdistavan arvostelevana. Käytännön työn ehdot eivät aina mahdollista sellaista työskentelyä kuin ”teoreettisesti” olisi oikein.   Nykyisin puhumme New Public Managementista – ja elämme siinä. Toiminnan taloudellisuus ja tehokkuus nähdään julkisen palvelutoiminnan olennaisina ehtoina. Hallinnossa toimiessa tuntuu, että ne ovat niitä tärkeimpiä. Lisääntyvä palvelutarve ei suinkaan lisää resursseja, vaan tilanne pyritään ratkaisemaan etsimällä tehokkaampia tapoja tuottaa palvelut tai karsimalla palveluvalikoimaa välttämättömään. Työntekijät kokevat ristiriitaa ammattietiikkansa suhteen. He eivät voi rajallisten resurssien takia tehdä työtään niin hyvin kuin haluaisivat. Tämä tuottaa uutta ristiriitaa käytännön ja teorian suhteeseen. Ammatillista toimintaa ja asiakassuhdetta koskeva tieto voi joutua kilpailemaan tehokkuusvaateiden kanssa. Itse olen johtajana tehnyt hallinnollisia ratkaisuja, jotka eivät aina suinkaan ole olleet omien tutkimustulosteni mukaisia.

Näen, että elämme sosiaalityön käytännöissä ja tutkimuksessa tärkeää aikaa. Meidän on pystyttävä näyttämään sosiaalityön merkitys muiden ammattialojen rinnalla. Sosiaalityön on selvittävä kilpailussa käytettävissä olevista resursseista.  Sosiaalityön käytäntöjen tutkimus, uusien toimintamuotojen ja -menetelmien kehittely, asiakkaiden elämänoloja koskeva tieto, sosiaalityön yhteiskunnallisia ehtoja ja olemusta koskeva tieto – ne ovat kaikki tervetulleita. Tutkimuksen ei tule tähdätä pelkästään käytännön hyötyyn, vaan sen tulee tukea ajattelua ja antaa lupa ”filosofointiin”. Tarvitsemme myös oman ammatillisen arvonsa tuntevia, teoreettiseen ajatteluun kykeneviä, sosiaalityön menetelmiä hallitsevia ja kehittämishaluisia sosiaalityöntekijöitä.

Riitta-Liisa Kinni