Lokakuun kolumni
Onko suomalaisen sosiaalityön itseymmärrys hukassa?
Sosiaalityössä on tapahtunut parin viimeisen vuosikymmenen aikana voimakas akatemisoitumisen prosessi. Se näkyy niin maisteri- ja jatkotutkintojen määrän kasvuna kuin tutkimustiedon monipuolistumisena ja syvenemisenä.
Sosiaalityössä tutkijat ja kentän ammattilaiset muistuttavat toisiaan. Suurin osa sekä sosiaalityön perusopiskelijoista että tohtoreista on naisia. Naisten esiintulo tieteellisinä toimijoina ja naisnäkökulman vahvistuminen ovat luoneet puolestaan tarvetta uudelleen arvioida sosiaalityön tietoperustaa ja tutkimusorientaatiota. Tieteenalan naisistumisen voidaan nähdä vaikuttaneen myös sosiaalityön tutkimuksen menetelmälliseen suuntautumiseen ja kvalitatiivisen tutkimusotteen vahvistumiseen.
Sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön tutkimuksen aikakauslehti Januksen sivuilla käydyssä filosofis-metodologisessa keskustelussa jälkipositivistiset ja konstruktionistiset kannat ovat olleet tunnistettavissa myös sukupuolten välisinä rintamalinjoina. Siinä missä miesten puoli on kysellyt: Olisiko syytä tutkia myös sosiaalisten ongelmien syitä ja sosiaalityön vaikutuksia tai sosiaalityön tutkimuksen suuntaamista vaikuttavuuden arviointiin ja kirjallisuuskatsausten tekemiseen, on naisten puoli viitannut sosiaalityön ammattikäytäntöihin ja tutkimustietoon tasavertaistuvaan tiedontuotantoon. Aivan eri linjoilla ei ole kuitenkaan oltu, sillä yhdistävänä tekijänä on ollut käytäntörelevanssin ja -validiteetin etsiminen, mutta ilmiselvästi kuitenkin eri lähtökohdista.
Kulunutta kymmenvuotiskautta voi luonnehtia sosiaalityön tutkimuksessa itseymmärryksen kasvun ajaksi. Lähtökohdan tälle kehitykselle antoi sosiaalityön profiloituminen omaksi oppi- ja tieteenalakseen. Se mahdollisti sosiaalityön ”oman äänen”, sen omista lähtökohdista tehdyt analyysit ja tulkinnat, joissa tehdään näkyväksi sosiaalityön asiakkaiden kokemus- ja elämismaailmaa sekä sosiaalityöntekijöiden ammattikäytäntöjä ja niihin kätkeytyvää hiljaista tietoa suhteessa yhteiskunnalliseen kontekstiin ja palvelujärjestelmään.
Sosiaalityön tutkimus onkin asiakastyön mikrotasolla tunnistanut, analysoinut ja tulkinnut niin asiakkaiden kuin sosiaalityöntekijöiden elämäntodellisuutta. Kasvattaessaan itseymmärrystään ja tunnistaessaan asiakastyön mikrotason prosesseja sosiaalityön tutkimus on jättänyt vähemmälle huomiolle makrotason tarkastelut ja rakenteellisen sosiaalityön teemat. Rakenteisiin, hyvinvointipalveluihin ja -järjestelmään liittyen on toki tehty tutkimusta, mutta yksilö- ja perhekohtaisiin asiakasprosesseihin keskittyminen on jättänyt varjoon laajemmat yhteisöt ja verkostot ja niihin liittyvien sosiaalityön osa-alueiden ja menetelmien tutkimis- ja kehittämistarpeet. Kehitystä on edesauttanut myös laitosten omat tutkimuspolitiikat painopistealueineen, jotka ovat jättäneet usein katveeseen hiemankin ammatillisen sosiaalityön ydinprosesseista sivuun jäävät sisältöalueet. Eriytyminen ja eronteko sosiaalipolitiikasta ei saisi kuitenkaan merkitä sitä, että palvelurakenteeseen ja hyvinvointipolitiikkaan liittyvät teemat jätettäisiin marginaaliin sosiaalityön tutkimuksessa, vaan haasteena olisikin saada kansalaisyhteiskunnasta välittyvät ”pienet kertomukset” vuoropuheluun ”suurten kertomusten kanssa” niin tutkimuksessa, julkisessa keskustelussa kuin poliittisessa päätöksenteossa. Postmodernien elämänpolitiikkakysymysten taakse vetäytyminen ei ole peruste sosiaalityön tutkimuksen poliittiseen näkymättömyyteen muuttuvassa yhteiskunnassa.
Sosiaalityö ei kuitenkaan ole itseriittoinen tiede, vaan se tarvitsee tutkimuskumppanuutta ja tieteiden välistä vuoropuhelua niin kansallisesti kuin kansainvälisesti. Sosiaalityön tutkimuksen yksi keskeinen haaste on kehittää jatkossa tutkimuskumppanuutta Pohjoismaiden suuntaan, joihin meitä yhdistää paitsi yhteinen historia myös hyvinvointijärjestelmien samankaltaisuus.
Jos itseymmärryksen kausi on auttanut sosiaalityön tutkimuksessa vastaamaan kysymykseen: keitä olemme, on tutkimuksen haasteena nyt kysyä: missä olemme ja mihin olemme menossa? Olemme tilanteessa, jossa sosiaalityön ammatillisen kentän yli ovat pyyhkäisseet uuden julkisjohtamisen kylmät tuulet ja kuntien palvelurakenneuudistukset. Toimintaympäristön muutos haastaa sosiaalityön tutkimuksen ottamaan kriittisesti kantaa välttämättömänä näyttäytyvään muutokseen. Tarvitsemme nyt kipeästi itseymmärrysprojektin kautta kohentunutta itsetuntoa ja vahvaa ”muutoksen asiantuntijan” identiteettiä. Sosiaalityön tutkimuksella ei ole varaa matkustaa jälkijunassa.
Vaikka akateeminen kenttä operoi samanlaisten teemojen parissa kuin ammatillinen kenttä, kysyy se helposti eri kysymyksiä. Vuorovaikutteisimmissakin ja symbioottisimmissakin käytäntösuhteissa tutkimusaineistot saatetaan kyllä kerätä kentältä, usein vielä yhteistyössä kentän ammattilaisten kanssa, mutta perustellusti voidaan kysyä: antavatko tutkimustulokset vastauksia kentän ammattilaisten kysymyksiin? Tähän haasteeseen pyritään vastaamaan kehittämällä erikoissosiaalityöntekijän koulutusta sekä nopeasti kentän tarpeisiin reagoivaa tutkimustoimintaa alueellisissa osaamiskeskuksissa. Kentältä akateemisille areenoille rekrytoidut ja sinne takaisin palaavat ammattilaiset ovat muutoksen keskeisiä dynamoja! Onneksi jo nyt meillä on tutkijakoulutuksen käyneitä sosiaalityöntekijöitä sosiaalityön ammattilaisina rikastuttamassa asiantuntijuutta molemmilla kentillä. Sosiaalityön tutkimuksen dilemma, akatemisoitumisen ja käytäntötutkimuksen yhdistäminen, on kaikkien soveltavien tieteiden osa ja voimavara. Jatkuva toiminnan kyseenalaistaminen ja uudenlaisten toimintatapojen hakeminen voi mahdollistaa tietoperustan syvenemisen ja sosiaality ötieteen kehittymisen.
Itseymmärryksen etsiminen ja oman identiteetin löytäminen ovat välttämättömiä vaiheita nuoren tieteenalan kehityksessä. Tällä hetkellä sosiaalityön tutkimus on kuitenkin merkittävien haasteiden edessä, kun sosiaalipalveluiden saatavuus ja laadun turvaaminen ovat asettuneet keskeisiksi yhteiskunnallisiksi tavoitteiksi. Ammattitaitoisten sosiaalityöntekijöiden, erikoissosiaalityöntekijöiden ja sosiaalityön tutkijoiden kouluttaminen vaatii tuekseen sosiaalityön tieteellistä tutkimusta yhteiskunnallisista lainalaisuuksista, sosiaalisten ongelmien muodostumisesta ja niiden ratkaisemisesta. Akateemisen sosiaalityön tutkimuksen on aika astua yhteiskunnallisen keskustelijan rooliin, muutoin sitä itseäänkin uhkaa näkymättömäksi tuleminen, aivan kuten vanha hokema väittää: Jos et ole osa ratkaisua, olet osa ongelmaa.
Irene Roivainen, Sosiaalityön tutkimuksen seuran puheenjohtaja
(Ks. laajempi versio Talentia Tutkiva sosiaalityö- liitteessä (2006)
Sosiaalityön muuttuva tiedontuotanto (toim. Maria Tapola-Haapala,
Elina Pekkarinen, Hoikkala, Susanna)
