Syksyn vilkkaita palkkaneuvotteluja ja jälleen kerran runsaasti keskustelua herättänyttä terveydenhuollon tilannetta on vaikeaa sivuttaa lokakuun kolumnissa. Tehyläisten vankka päätös päästä ylös naisvaltaisten alojen palkkakuopasta, saa ainakin allekirjoittaneen tuen. Jos saamme yhden ryhmän ylös palkkakuopasta, saammeko seuraavissa neuvotteluissa jonkin toisen ryhmän? Sen aika näyttää kuinka Tehyn käy ja muiden naisryhmien. En tiedä, olenko vain erityisesti kiinnittänyt huomiota tietyn tyyppisiin uutisiin ja lehtijuttuihin, mutta julkinen keskustelu lakko-oikeuden rajoittamisesta ja palkkavaatimusten vaikutuksesta inflaatioon kiihtyi Tehyn vaatimusten jälkeen. Syyllistäminenhän tehoaa hyvin naisvaltaisiin aloihin ja naisiin. ”Olkaa tyytyväisiä siihen mitä teille annetaan ja tehkää onnellisena kutsumustyötänne.” Mediakeskustelussa ei ole otettu huomioon, että naiset eivät enää tuo pelkästään ”lisätuloja” perheeseen, vaan ovat hyvin usein perheensä ainokaisia elättäjiä. Jään seuraamaan mielenkiinnolla mitä jatkossa tapahtuu.

Lähellä minua nyt, on aikuisiällä alkaneet jatko-opinnot, jotka ovat laajentaneet niin ajatteluani kuin sosiaalisia piirejänikin. Olen ollut nyt kahdeksan kuukautta opintovapaalla arkisesta sosiaalityön aherruksesta ja katselen niin mennyttä kuin tulevaakin täältä käsin käyden läpi samalla omaa ammatillisen lisensiaattityön prosessia. Opintotarinaani kertomalla haluan rohkaista muita sosiaalityöntekijöitä hakeutumaan jatko-opintoihin.

Perusopintoni alkoivat 1980-luvun puolivälissä, toisena vuosikurssina Kuopion yliopistolla. Sosiaalityön opetuksella ei ollut Kuopiossa silloin perinteitä ja erilaisia uusia kokeiluja tehtiin opintojen aikana. Sosiaalityöntekijän työt aloitin jo ennen kuin maisterinpaperit oli kädessä 1980-luvun lopun nousukauden huumassa. Opiskelijat revittiin silloin sosiaalitoimistoihin töihin. Valmistuin lamakauden alkaessa vuonna 1991 ja sulkiessani yliopiston oven, vannoin etten enää sitä ovea aukaisisi. Työ tekijäänsä neuvoo (joskus myös opintojen suuntaan) ja 2000-luvun puolella alkoi tuntua, että kaipasin niin uusia välineitä kuin ajatuksiakin omaan työhöni. Huomio kiinnittyi samoihin aikoihin alkaneisiin sosiaalityön ammatillisiin lisensiaattiopintoihin. Oma elämäntilanne ei sallinut opintojen aloitusta, mutta ajatus jäi itämään. Vuoden 2004 syksyllä tuntui, että nyt tai ei koskaan. Työyhteisö kannusti opintojen pariin lähtemistä ja lähipiiri ei laittanut vastaan, joten uskaltauduin laittamaan hakemukset vetämään. Aloitin ammatillisen lisensiaatin opinnot vuonna 2005 kuntouttavan sosiaalityön linjalla ja nyt on kolmas vuosi meneillään. Viime kevääseen asti tein opintoja työn ohella, mutta koulutusrahaston tuki pitkään työssä olleille mahdollisti vapaalle jäämisen. Opinnoissa en ole päässyt helpolla, erityisesti esseiden kirjoittaminen tuntui pitkän tauon jälkeen vaikealta. Samaan aikaan aloittaneiden opiskelijoiden tuki ja neljä kertaa vuodessa olevat lähiopetuspäivät, ovat pitäneet kiinni opiskeluissa ja kannustaneet eteenpäin. On aivan eri asia pohtia sosiaalityön teoreettisia kysymyksiä isossa ryhmässä, joka koostuu eri puolilta Suomea tulleista sosiaalityöntekijöistä, kuin hakeutua kotiyliopiston jatkoseminaariin ja puurtaa yksin lisensiaattityötä ja muita opintoja. Ryhmän kanssa puhumme samaa kieltä ja sosiaalityön ongelmat näyttäytyvät pieniä nyanssieroja lukuun ottamatta samanlaisina. Jaamme opinnoissamme niin oppimisen ilon kuin tuskankin. Käytännön työ on saanut teoreettista pohjaa lisää ja uusien asioiden oppiminen on innostanut kehittämään myös omaa sosiaalityön kenttää eteenpäin. Luulen, että monen muunkin ammatillisia lisensiaattiopintoja opiskelevan on käynyt samoin. Opintojen edetessä olen löytänyt itsessäni uusia vahvuuksia ja ylittänyt rajojani. Onnistumisen tunteita ei välttämättä aina sosiaalityöstä saa, siksi opinnoissa onnistuminen on tuntunut hyvältä.

Opinnot vaativat niin henkistä kuin taloudellistakin panostusta, mutta opintojen anti on ainutlaatuista. Mahdollisuus päästä kuulemaan oman alansa asiantuntijoita ja keskustelemaan heidän kanssaan, on ollut ainutlaatuista näin käytännön sosiaalityötä tekevälle. Näissä opinnoissa arvostan myös sitä, että itse opetus on ilmaista. Sen voinee laittaa suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan ansioksi, että ainakin vielä voi opiskella peruskoulun ensimmäiseltä luokalta tohtoriksi asti ilmaisessa opetuksessa.