Marraskuun kolumni
Äitiystutkijana ja tutkijaäitinä
Olen kuullut joidenkin
nimittävän väitöskirjaansa salarakkaaksi, koska se on aina mielessä. Suhde
siihen voi olla hyvinkin intohimoinen. Omaa väitöskirjaani olen pitänyt
kolmantena lapsenani, jolle olen teoriassa koettanut olla hyvä äiti ja
kasvattaa sitä hyvin. Esikoiseni kanssa ”kirjalapsi” on kilpaillut ajastani
ja huomiostani jo kuusi vuotta. Käsikirjoituksen esitarkastukseen jättämisen
jälkeen on ollut tyhjä olo ja vaikeuksia tarttua uusiin työtehtäviin.
Vuodenaikaan liittyvän kaamosmasennuksen sijasta olen päätellyt potevani
(kirjan) ”synnytyksen jälkeistä masennusta.”
Tein väitöskirjani tutkimussuunnitelman esikoistyttäreni ollessa kolmen
kuukauden ikäinen. Motiivi tutkimiseen syntyi siitä, ettei äitiys
tuntunutkaan siltä, millaiseksi olin sen kuvitellut. Normit äitiyden
ympärillä alkoivat ahdistaa saman tien. Sosiaalityöntekijätaustaani vasten
pohdin sitä, olenko ”riittävän hyvä äiti” ja täyttäisinkö vaikkapa ne
kriteerit, joita lastensuojelun arvioinneissa äideille asetetaan. Ahdistuin
myös naistenlehtien äitirepresentaatioista, joissa äidit sukkuloivat
onnistuneesti useissa rooleissaan ja näyttävät upeilta. Halusin puhua
äitiyttä koskevia määrityksiä vastaan ja otin lehtien ja ammattilaisten
äitiyttä koskevat puheet tutkimusaineistokseni.
Viime vuodet ovat olleet tasapainoilua äidin ja tutkijan rooleissa. Töissä olen opiskellut äitiyttä teoreettisesti ja kotona harjoitellut sitä kahden lapsen kanssa käytännössä. Teorian ja käytännön yhteensovittaminen ei ole ollut mutkatonta. Työn ja äitiyden yhteensovittamisen suurin ongelma on itselläni ollut se, että tutkimansa ilmiön kanssa elää 24 tuntia vuorokaudessa. Arki on analysoitu ja läpivalaistu teoreettisin käsittein. Voisi kai myös sanoa, että on itse osa tutkimaansa ilmiötä. Järki ja tunteet sekoittuvat välillä totaalisesti. Töissä on kamppailtava itsensä kanssa, jotta säilyttäisi tutkijan katseensa riittävän terävänä. Kotona roolien yhteensovittamisen vaikeus on näkynyt ajatuksiin vajoamisena ja tyhjyyteen tuijottavana katseena, josta lapset ovat herätelleet: ”Äiti, minne sä oikein tuijotat? Ai, joo sä olet taas töitä tekemässä.” Olen mielessäni jatkanut vanhaa sanontaa: suutarin lapsella ei ole kenkiä, eikä äitiystutkijan lapsella äitiä. Riittämättömyyden tunteet ovat ravistelleet molemmissa rooleissa. Voiko niitä edes yrittää yhdistää? Tässä tapauksessa toista ei kuitenkaan olisi ilman toista – äitiys teki minusta tutkijan. Esitarkastuslausuntojen odottaminen on ollut piinaavaa ja jännittävää mutta äitinä olemisesta olen samaan aikaan nauttinut enemmän kuin koskaan. Tutkimuksen tekemisessä on ollut jotain terapeuttista!
Kristiina Berg
