Onko tutkimustiedolla tai kokemustiedollakaan väliä?

Julkisuudessa pidetään yllä keskustelua julkisen hallinnon organisaatioiden taloudellisista ongelmista. Talous huolestuttaa sekä palvelujen tarjoajia että kysyjiä. Yhtä paljon olisi kuitenkin syytä keskustella tietämisen ongelmista, koska vaikuttaa siltä, ettei tutkimustietoa sen enempää kuin konkarien kokemustietoa käytetä organisaatioiden ja työn kehittämisessä. Onko koskaan käytettykään?

Helsingin Sanomat uutisoi 6.9.2007 Husin johdon ”mylläyksestä” ja mielipideosastolla oli kirjoitus vanhustyön tutkimustulosten hyödyntämättömyydestä. Lehtijutun mukaan Husin kehittämisen ohjat ovat ulkopuolelta tulleen johdon tietämyksen käsissä. Muutamaa sivua myöhemmin gerontologian ja kansanterveyden professori Taina Rantanen kirjoittaa, että tutkimustulosten siirtyminen käytänteeksi kestää ainakin kymmenen vuotta ja useimmissa tapauksissa tietoja ei ikinä hyödynnetä. Aikamoista kokemustiedon ja tutkimustiedon tuhlausta, kun ajattelee yhteiskunnan niukkoja resursseja. Miksi kokemustieto ei kelpaa? Miksi tutkimustieto jää hyödyntämättä? Miksi ihan muista yhteyksistä temmattuun tietoon on houkutus tarttua?

Itselläni on tutkimusaineisto pienten ja keskisuurten kuntien sosiaalitoimistojen sosiaalityöntekijöiden käsityksistä oppimisestaan ja työn kehittämisestä omassa organisaatiossa.  Aineiston mukaan sosiaalityöntekijöiden tietämistä ei paljon hyödynnetä oman organisaation kehittämisessä eikä juuri muuallakaan. Tästä näkökulmasta puhe sosiaalityön raportoinnista päättäjille tuntuu erittäin kaukaiselta, jopa utopialta. Jos tietoa ei saa vuoropuheluun omassa organisaatiossa, kuinka sen saa laajemmin julkisuuteen ja päättäjille? Muutamat sosiaalityöntekijät kertovat, että he suojelevat sosiaalitoimiston johtoa muutosajatuksilta, koska eivät halua johdolle lisäpaineita työstä. Omien kollegojen kanssa voi olla myös vaikea keskustella, sillä uusia ideoita vähättelevät kommentit tuntuvat loukkaavilta. Ennen kaikkea on kuitenkin kysyttävä, onko sosiaalitoimella varaa näivettää oman organisaation tieto- ja oppimisympäristö.

Toukokuun kolumnissa Tero Meltti kysyi oikeutetusti käytäntötutkimuksen perään.  Sitä on liian vähän sosiaalityöntekijöiden käytettäväksi. Huolestuttavaa on, mitä Mikko Mäntysaari totesi vuonna 2001 virkaanastujaisesitelmässään yleisenä kantana: tutkimus, opetus ja ammattikäytännöt elävät kukin omaa elämäänsä. Tähän voisin lisätä, että käytännössä sosiaalitoimen johto ja sosiaalityöntekijät elävät kumpikin omaa elämäänsä.

Sosiaalityön uutta kulta-aikaa etsimässä

Monet meistä koulutuksen piirissä toimineista konkareista muistelevat 1980-luvun puoliväliä kulta-aikana, kun nykyisen sosiaalityötutkimuksen ensimmäiset raportit ilmestyivät ja ne kuluivat lähes puhki sosiaalityöntekijöiden käsissä opintopiireissä ja kotinurkissa. Tänään monet asiat ovat toisin. Sosiaalityöntekijät joutuvat jaksamisensa takia pitämään tiukasti kiinni työajastaan ja rauhoittamaan vapaa-aikansa, jolloin kumpaankaan ei mahdu sosiaalityön kirjallisuus, ei ainakaan sosiaalitoimistojen työntekijöiden mukaan. Tietämisen ylläpitämiseksi ja käyttöön ottamiseksi jotakin pitäisi kuitenkin tehdä toisin, vaikka talous painaa päälle.

Ensiksi tietämistä voisi miettiä sosiaalityöntekijöiden näkökulmasta. He asettavat itselleen mahdottomiakin tavoitteita kokemustiedon parantamiseksi. Tutkimusaineistossani eräs sosiaalityöntekijä toivoo kuulevansa viimeisten viidentoista vuoden sosiaalityön tutkimukset valmiiksi purtuna tietona muutamassa sosiaalityöntekijätapaamisessa. Ehkä kerralla voisi haukata pienempiä paloja ja valmistautua kohtaamaan oppimiseen liittyvää epämukavuuttakin? Paul L. Carlile, Bostonin yliopistosta kirjoittaa vuoden 2004 Organization Science –lehdessä (Vol. 15, No. 5) kolmenlaisesta tiedon rajan ylityksestä tietämyksen kehittämisessä. 

Ensimmäinen raja on syntaktinen, joka tarkoittaa, että tieto olisi siirrettävissä sellaisenaan yli rajojen, esimerkiksi tutkimuksesta sosiaalityöntekijöiden päähän. Tätä ehkä toivoo edellä mainittu sosiaalityöntekijä, mutta yleisen tiedon siirtäminen sellaisenaan kontekstiin sidottuun sosiaalityöhön ei toimi. Sitä paitsi tutkimustietokin on jostain erityisestä kontekstista. Toinen rajan ylitys on semanttinen. Se vaatii tiedon kääntämistä tai tulkintaa. Sosiaalityöntekijän on itse käännettävä tai tulkittava tutkimustieto käytäntöön. ”Pureskelun” ohittavaa oikotietä ei ole, mutta tulkinnassa voi auttaa oppimisryhmä.

Kolmas rajan ylitys liittyy hallitsevan tiedon muuttamiseen eli kehittämiseen.  Pragmaattinen tai poliittinen raja merkitsee negatiivista seurausta jollekin mukana olevalle osapuolelle. Tiedonmuodostus ei ole pelkästään tiedon harmonista tulkintaa, vaan tietoon liittyvät erilaiset intressit ja niiden välinen kilpailu. Pragmaattisessa rajan ylityksessä erilaiset tiedonintressit tulisi tuoda näkyville keskusteluun. Sosiaalityössä saatetaan välttää tätä suojelemalla jotain osapuolta tai sitten erityisesti puheissa rajalle edetään nopeasti vaatimalla yhteiskunnallista vaikuttamistyötä ja sen jälkeen huomataan keinottomuus. Pragmaattiselle kehittämisen rajalle valmistautuminen edellyttäisi kuitenkin kokemustiedon ja tutkimustiedon tulkitsevaa vuoropuhelua semanttisella rajalla uskottavan tiedon muodostamiseksi ja julkituomiseksi kehittämistyössä. Kokemustiedolla tarkoitan sosiaalityöntekijän sisäistämää tietoa, jonka hän on prosessoinut käytännön kokemuksestaan, erilaisesta työhön liittyvästä faktatiedosta, teoreettisesta tiedosta tai väitteistä ja uskomuksista.

Organisaation näkökulmasta haluaisin nähdä paremmat tieto- ja oppimisolosuhteet luotavan sosiaalityön ja sosiaalityöntekijöiden ammattitaidon kehittymiselle. Vuoropuhelu organisaation sisällä on aika halpa keino parantaa olosuhteita. Asiakasta tiedon tuottajana ja kokemustiedon arvioijana ei tässä kolumnissa ole tuotu esiin. Jo pitkään on kuitenkin puhuttu sosiaalityöntekijän ja asiakkaan kumppanuudesta käytännön työssä sekä yhteistyöstä tasavertaistuvassa tiedontuotannossa (esim. Mirja Satka 4/1999 Januksessa).

Tutkimustiedon osalta haluan lainata Aamulehdestä 7.9.2007 taidehistorioitsija Anna Kortelaisen haastattelua: ”Julkisuus on ujostuttavaa, mutta toisaalta on helpottavaa, kun tutkimuksen kautta saa puhua sydämelle tärkeistä, suurista asioista.” Löytyykö sosiaalityön tutkijoissa sydämenasioista puhujia?

Tuula Kostiainen