Tammikuun kolumni
Sosiaalityön asiakastyön tutkimusta 1960-luvulta
Sosiaalityön tutkimuksen ajatellaan usein Suomessa alkaneen vasta 1980-luvulla tai jopa 1990-luvulla. Joulukuun puolivälissä järjestettiin kuitenkin Helsingin yliopiston yhteiskuntapolitiikan laitoksella kirjanjulkistamistilaisuus, jossa julkistettiin Helmi Mäen lisensiaattityö ”Yksilökohtainen sosiaalityö. Sosiaalityöntekijöiden yksittäistapausten erittely” vuodelta 1966. Sen ohessa kirjaan on sisällytetty hänen kesken jääneen väitöskirjansa tiivistelmä, kirjan toimittajan Mirja Satkan esipuhe sekä Helmi Mäen oma kiintoisa kuvaus tutkimuksensa taustasta ja vaiheista. Myös julkistamistilaisuudessa hän kertoi tutkimuksensa vaiheista, tuon ajan sosiaalityöstä ja yliopistomaailmasta Mirja Satkan haastattelemana ja yleisön kysymyksiin vastaten. Kirjoittajan toiveesta teoksen julkaisi Sosiaalityön tutkimuksen seura Talentian ja Sosiaali- ja terveysturvan keskusliiton tuella ja PS-kustannuksen kustantamana.
Uskaltaisin väittää, että laillani melko harvat tämän päivän sosiaalityön tutkijoista ovat Helmi Mäen tutkimuksen aiemmin lukeneet yhtäältä siksi, että sitä ei juuri ole tunnettu ja se on ollut melko vaikeasti saatavilla ja toisaalta siksi, että usein pidämme merkittävänä tutkimuksena vain aivan viime vuosina valmistuneita tutkimuksia.
Helmi Mäki valmistui sosiaalihuoltajaksi ensimmäiseltä sosiaalihuoltajakurssilta 1940-luvulla ja suoritti sen jälkeen sosiaalityön maisteritutkinnon Yhdysvalloissa, Bostonissa opiskellen Harvard School of Public Healthissa ja Simmons School of Social Workissa. Lukuisten sosiaalityön käytännön tehtäviensä lisäksi hän toimi 1960-luvulla Helsingin yliopiston sosiaalihuollon lehtorina ja assistenttina kunnes siirtyi sosiaalihallituksen ylitarkastajaksi vuonna 1970, josta virasta hän jäi eläkkeelle 1985.
Helmi Mäki asetti tutkimukselleen valtaisalta kuulostavan haasteellisen tehtävän kysyessään mitä yksilökohtainen sosiaalityö on ja mitä säännönmukaisuuksia siihen liittyy erilaisissa sosiaalityön toimintaympäristöissä. Tutkimuksen luettuani olin innostuneen yllättynyt sen ajankohtaisuudesta. Kyseessä ei ole vain kiinnostavan historiallisen dokumentin saattaminen laajemman lukijakunnan saataville vaan tutkimuksesta voi vielä nytkin oppia paljon ja monella tapaa. Edes tutkimuksen kieli ei kuulosta vanhentuneelta. Tutkimuksen arvoa nostaa entisestään se, että se on tehty aikana, jolloin ei ollut aiempaa alan kotimaista tutkimusta ja jolloin kansainvälisen tutkimuskirjallisuuden hankkimisessa tarvittiin tekijän henkilökohtaisia suhteita; Sitä ei voinut etsiä yliopiston kirjastosta, puhumattakaan elektronisista tietokannoista ja Internetin hakukoneista. Hän joutui jopa perustelemaan ja puolustamaan valitsemiaan käsitteitä sosiaalityö ja sosiaalityöntekijä.
Näen Helmi Mäen tutkimuksellisissa lähtökohdissa yhtymäkohtia tämän päivän sosiaalityön ammatillisten käytäntöjen tutkimuksen kanssa. Hän sitoutui tutkimaan sosiaalityötä sellaisena kuin sitä todella tehdään, ei sellaisena kuin sen pitäisi olla. Hänen mukaansa: ”Sosiaalityöntekijöitten omien käytännön työkokemuksien on oltava ensisijaisena tutkimusaineistona.”, ja hän jatkaa: ”Sosiaalityöntekijöitten tulee toimia itse aktiivisina tutkijoina, sillä tässä vaiheessa he ensi kädessä tietävät, mitä sosiaalityöntekijän työ on.” Lisäksi hän toteaa, ettei hänen tavoitteenaan ole arvioida työn tehokkuutta ja tuloksellisuutta vaan analysoida sen sisältöjä. Erona useimpiin nykytutkimuksiin on, ettei hän etsinyt moninaisuutta ja eroja vaan sosiaalityötä erilaisissa toimintaympäristöissä yhdistäviä elementtejä. Olisipa houkuttavaa toistaa tutkimus nyt!
Ajan vallitsevan tutkimustradition vastaisesti kyseessä oli laadullinen tapaustutkimus. Lisensiaattitutkimuksen monipolvinen metodi on mielenkiintoinen. Tutkija valitsi ensin eri sosiaalityön kentillä toimivat asiantuntijat, jotka valitsivat yksiköistään tutkijan antamien kriteerien perusteella pätevän sosiaalityöntekijän, joka puolestaan valitsi asiakastapaustensa joukosta yhden tapauksen analysoitavaksi. Lisäksi tutkija haastatteli nämä seitsemän sosiaalityöntekijää. Prosessi ei päättynyt vielä tähänkään, vaan kutakin asiakastapausta ja sosiaalityöntekijän työtä analysoimaan kutsuttiin muista yksikön sosiaalityöntekijöistä muodostettu arviomiesryhmä, eräänlainen paneeli, joka käsitteli tapauksia tutkijan antamien kysymysten perusteella. Tällaista menetelmää ei tietääkseni ole myöhemmässä suomalaisessa sosiaalityön tutkimuksessa käytetty.
Tutkimus piirtää lukijalle kuvan sosiaalityön asiakastyöstä yli 40 vuotta sitten ja sen runsaita tapauskuvauksia ja niiden analyysejä on kiintoisaa lukea. Ehkä hämmästyttävintä on, ettei se sittenkään näytä niin kovin erilaiselta kuin 2000-luvun sosiaalityö.
Minua riemastutti tutkimuksen liitteisiin kuuluva Helmi Mäen kirje sosiaalityöntekijöille, jossa hän kirjoittaa: ”Kuten saattanette arvata olen enemmän kuin iloinen ja kiitollinen, että Te olette tullut mukaan leikkiin vai pitäisikö sanoa seikkailuun. Joka tapauksessa – tämmöistä tutkimusta ovat isoiset toivoneet ja ollaanpahan sitten ainakin yritetty selvittää, mitä sosiaalityö meillä on. Jos onnistumme, saattaa olla, että saamme aikaan jotain merkittävää.” Uskallan väittää, että tuo toive toteutui.
Marjo Kuronen
-----------------------------------------------------------
Helmi Mäen kirja on ostettavissa suoraan kustantajalta http://www.ps-kustannus.fi/shop.htm
