Sosiaalipolitiikka ja sosiaalityö kriisissä – jälleen kerran?

Tämä kolumni sai innoituksensa vuoden 2025 Sosiaalityön tutkimuspäivien keskusteluista, joissa useassa puheenvuorossa sivuttiin ja pohdittiin sosiaalipolitiikan, sosiaalityön ja ”sosiaalisen” käsitteen kriisiä. Muistan omilta opiskeluvuosilta samanlaista kriisipuhetta olleen jo 1980-luvulla, mutta ehkä nyt painotukset ovat uudenlaisia ja vahvempia. Keskusteluissa tuotiin esiin, että hyvinvointialueilla on tunnistettu useita sosiaalisen ja sosiaalityön kriittisiä haasteita, jotka liittyvät muun muassa palvelujärjestelmän byrokratisoitumiseen, hallintolähtöiseen ohjaukseen ja talouskeskeiseen päätöksentekoon. Sosiaalityön ammattilaiset kamppailevat professionaalisensa asemansa ja tehtävänsä määrittelystä järjestelmässä, jossa kustannustehokkuuden vaatimukset kaventavat mahdollisuuksia eettiseen, rakenteelliseen ja ihmislähtöiseen työhön. Samalla sosiaalinen näkökulma uhkaa hämärtyä osana hallinnollista integraatiota, jossa palvelut typistyvät suoritettaviksi toimenpiteiksi.

Sosiaalipolitiikka on usein tulkittu olevan ”aina kriisissä”. Tämä ei ole ihme, sillä se toimii yhteiskunnallisten intressien ja ristiriitojen leikkauspisteessä. Se heijastaa kulloistakin arvomaailmaa ja vallan rakenteita eikä ole koskaan ollut neutraali hyvinvoinnin väline. Kriisi ei kuitenkaan tarkoita vain resurssien niukkuutta tai palvelujen heikentymistä, vaan se on myös tapa oikeuttaa poliittisia muutoksia.

Jo 1970–80-luvuilla hyvinvointivaltion murrosta alettiin jäsentää kriisipuheen kautta. Taustalla oli taloudellinen rakennemuutos, globalisaatio ja uusliberaalin ideologian nousu, joka haastoi kollektiiviseen vastuuseen perustuvan hyvinvointimallin. Uusliberalismi tarjosi paitsi taloudellisen myös moraalisen kritiikin julkiselle sektorille, jossa valtio nähtiin holhoavana, hyvinvointivaltiota alettiin pitää paitsi kalliina myös passivoivana. Samalla sosiaalityö joutui kahden mandaatin väliin, kontrollin ja auttamisen jännitteeseen, ja sen professionaalinen asema alkoi muuttua.

Nykypäivänä kriisipuhe on yhä useammin hallinnan väline. Taloudellinen tehokkuus ja kilpailukyky ovat nousseet keskeisiksi kehittämisen perusteiksi. Sosiaalipolitiikasta on tullut työllisyys- ja terveyspolitiikkaa, osa aktiivisuuteen velvoittavaa järjestelmää, jossa sosiaalinen oikeudenmukaisuus ei ole enää itsenäinen arvo vaan väline muiden tavoitteiden saavuttamiseksi. Sosiaalityön arjessa tämä näkyy asiakkaiden ohjaamisena aktivoiviin toimenpiteisiin samalla kun rakenteellisten epäoikeudenmukaisuuksien käsittely jää taka-alalle. Sosiaalityö näyttäytyy usein hallinnollisena koordinointina, ei yhteiskunnallisesti vaikuttavana toimintana. ”Sosiaalinen” menettää erityisarvonsa ja muuttuu teknokraattiseksi käsitteeksi kuten palveluiden integraatioksi, kustannusvaikuttavuudeksi ja digitalisaatioksi.

Hyvinvointivaltion kriisipuhe ja julkisen sektorin uudistukset ovat purkaneet sosiaalisen institutionaalisia rakenteita. Sosiaalipalvelut, jotka aiemmin toteuttivat yhteiskunnallista vastuuta, ovat siirtyneet yhä vahvemmin kilpailun ja tehokkuuden logiikan piiriin. Sosiaalinen on alistettu taloudelliselle logiikalle. Tällöin ”sosiaalinen” ei enää viittaa kollektiiviseen yhteiskunnalliseen vastuuseen vaan yksilön kykyyn ja velvollisuuteen hallita ja kontrolloida itseään. Tämä näkyy esimerkiksi työvoimapolitiikassa, jossa työttömyys nähdään henkilökohtaisen elämänhallinnan tai kyvykkyyden puutteena. Se on muuttanut myös sosiaalityötä, joka toimii yhä enemmän yksilön ohjaamisen kuin rakenteellisen vaikuttamisen välineenä.

Sosiaalityön ja sosiaalipolitiikan tehtävänä ei tulisi olla pelkkä yksilöiden sopeuttaminen muuttuviin työmarkkinoihin ja niukkeneviin palveluihin tai hyvinvointipalvelujen hallinnollinen yhteensovittaminen. Ehkäpä juuri nyt tarvitaan uudenlaista sosiaalisen rehabilitointia, sellaista käsitteellistä ja poliittista uudelleenrakennusta, jossa ”sosiaalinen” ymmärretään jälleen kollektiivisena, yhteiskuntaa kannattelevana ja eettisesti velvoittavana voimana ikään kuin yhteiskunnallisena yhteisönä. Talcott Parsonsin ajattelussa yhteiskunnallisen yhteisön (societal community) idea on luoda ja mahdollistaa yhteenkuuluvuuden ja yhteisen moraalisen ymmärryksen perusta. Tämä ajatus on yllättävän ajankohtainen. Tarvitsemme sosiaalisen ymmärtämistä, joka liittää ihmiset toisiinsa kansalaisina, ei vain palveluiden käyttäjinä tai työmarkkinoiden resursseina.

Jos sosiaalityö vieraantuu sosiaalisesta, on syytä kysyä, onko se enää sosiaalityötä lainkaan. Sosiaalityön ytimessä on aina ollut pyrkimys yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen, inhimilliseen kohtaamiseen ja ihmisarvon kunnioittamiseen, toisin sanoen ”sosiaalisen” ylläpitäminen ja vahvistaminen. Mikäli sosiaalityö typistyy hallinnolliseksi ohjaukseksi, aktivointitoimiksi tai palveluintegraation välineeksi ilman kriittistä yhteiskunnallista reflektiota, se menettää oman identiteettinsä. Sosiaalinen ei ole vain vuorovaikutusta tai toimintaympäristö, vaan itse työn eettinen ja yhteiskunnallinen perusta. Ilman tätä perustaa sosiaalityöstä tulee helposti vain osa byrokratiaa, joka toteuttaa muiden määrittelemää hallintaa eikä enää autonomiaa omaava professio, joka osallistuu aktiivisesti yhteiskunnan sosiaalisen eheyden ja osallisuuden rakentamiseen.

Sosiaalisen hämärtyminen on siten myös sosiaalityön olemassaolon ja merkityksen kriisi. Juuri tämän vuoksi tarvitsemme vahvempaa poliittista sosiaalityötä ja sen tutkimusta, joka tunnistaa ja tuo näkyväksi valtasuhteita, rakenteellista eriarvoisuutta ja ihmisten arkea muovaavia yhteiskuntapoliittisia valintoja, eikä tyydy pelkkään yksilöllisten ongelmien hallintaan.

Jari Lindh, yliopistonlehtori, Lapin yliopisto